Matkakertomus

Matka töistä kotiin menee näin.

Rappuset alas, pyöräilykypärä päähän, laukku koriin, polkaisu.

Katu, toinen, kolmas, käännös. Liikennevalot, joihin jää aina.

Mäki viraston viertä alas. Torstaisin samassa mäessä kiemurtelee leipäjono. Ajan silloin rauhallisemmin, turvallisuussyistä ja jonkinlaisesta....kunnioituksesta? Tänään kuitenkaan en, lisää vauhtia ennen seuraavaa mäkeä! Oikealla junarata, vasemmalla ryteikkö.

Tie, isompi, yli, ali, yli, ali taas. Viimeinen ylitys juuri ennen moottoritien kiihdytyskaistaa. Autoilijoita harmittaa, kun ne joutuvat pysähtymään. Minä, pahainen pyöräilijä, kiihdytän suojatieltä metsään. Sinne ei kuulu moottorit.

Metsän keskellä on yllätyksiä. Siirtolapuutarha, golfkenttä, piknik-pöytä. Aina jossain vaiheessa eteen hyppää ulkoilija tai liian pitkän pätkän hihnaa saanut koira. Jarrutan niin että hiekkatiehen tulee vekkejä.

Joki on matkan paras osuus. Paras, pisin ja yllätyksellisin. Joskus joki on kirkkaan kesäinen, välillä hätkähdyttävän synkkä. Jos lähtisi soutamaan, niin kuin minun monesti tekisi mieli, pääsisi sitä seuraamalla joinain päivinä todennäköisesti Kreikkaan, joinain Kalevalaan.

Toiseen suuntaan polkemalla pääsee Kallioon.

Joen jälkeen metsä jatkuu, ennen kun se yhtäkkiä loppuu. Kerrostaloja, kerrostaloja, pätkä asfalttia, alikulkutunneli. Ajan kumarassa, kyyristyn tarpeettoman pieneksi. Aina kuitenkin jossain vaiheessa suoristaudun ja kosketan kädellä kattoa.

Toiset liikennevalot, myös takuuvarmasti punaiset.

Toisenlainen metsä, kevyempi. Hevoshaka, jossa välillä poneja. Monesti mietin, minkä perusteella ne ovat haassaan tai eivät ole. Ehkä ne tulevat silloin, kun niitä huvittaa. Mutta toimivatko ponit niin? Onko niilläkin päiviä, jolloin maailma ei huvita?

Soratietä, puita, koivuja, hies raudus molempia varmaan, en koskaan koulussa oppinut. Kenttä, jossa usein pelataan petankkia. Siinä vasta hieno, rauhallinen laji. Curlingin kesäversio. Voisiko Suomesta tulla petankin suurmaa?

Puutaloja. Punainen, punainen, punainen, kaikki somia ja suloisia, kuin konvehteja. Yhden pihalla istuu aina iso hiljainen koira. Sillä on paksu, valuva turkki, eikä se koskaan liiku. Se näyttää oikeastaan siltä kuin joku olisi lusikoinut sen siihen.

Alamäki ja sen alla pyörätielle toikkaroivia jalankulkijoita. Soitan kelloa vaikka ihan turhaan. Nyt alkaa liikennevalojen suma. Valojen vaihtumiset on suunniteltu menemään pyöräilijän kanssa samassa rytmissä, mutta se pyöräilijä taitaa olla minua sata metriä edellä. Ei se mitään, kotimatkalla on jo aikaa pysähdellä ja odottaa. Katson kirkon tornin kellosta silti aina ajan.

Loppusuora, viimeiset nousut ja laskut. Kauheasti lähikauppoja. Nyt olisi hyvä hetki käydä ostamassa puuttuva maito, tiedän etten jaksa lähteä enää uudelleen kun olen kerran kotiin päässyt. Hyvin harvoin kuitenkaan käyn, valehtelen itselleni lähteväni iltakävelylle ja siinä sitten samalla maitokaupassa.

Ihan kohta perillä! Poljen pitkin punaiseksi maalattua pyörätietä. Tien pinta on muhkurainen. Tänään pitkän punaisen suiron päällä ajaessani ajattelin, että tämähän on vähän niin kuin kielen päällä polkisi. Ajatus ällötti yllättävän paljon. Olin huojentunut kun pääsin pujahtamaan takaisin autojen joukkoon.

Sitten viimein on aika näyttää kädellä vasemmalle että tuonne minä käännyn, tuolla on mun koti. 

Viimeiset laiskat polkaisut, pysähdys, lukko ja toinen ja hitto montako näitä pitää olla. Ähellystä. Laukku korista, rappuset ylös, huijasin, hissi tietty, ovi auki. Astun postien päälle ja huikkaan jotain, jos kotona jo ollaan. Tavarat käsistä, yleensä lattialle, sitten suoraan keittiöön. Ihan kohta sohva.

Yleensä vasta kun teevesi on kiehunut, otan kypärän pois päästä.