maanantai 12. lokakuuta 2015

Suutuntuma

Olen hävittänyt hammasharjani. En ymmärrä, minne se on voinut mennä. Olenko lähtenyt kävelemään kesken hampaiden pesun ja laskenut ajatuksissani harjan jonnekin? Minne muka? Hammasharjahan pitää huuhdella. Ei kai märkää harjaa, suun ollessa täynnä hammastahnavaahtoa, vain jätä jonnekin ja unohda viedä juttua loppuun?

Tai sitten unohtaa. Juuri minä olen näemmä unohtanut. Olen myös unohtanut, että hammasharjaa ei tästä unohduksesta johtuen voi käyttää. Olen pessyt hampaani kolmena päivänä peräkkäin sormella. 

Äsken ennen hampaiden käsinpesua söin kuorrutetta kulhosta, suoraan jääkaapista. Siinä hetkessä yhdistyi aikuisuuden ja lapsuuden parhaat puolet. Ei tarvinnut kysyä keneltäkään lupaa, jääkaapin hyllyille yletti helposti, ajatus kuorrutteen syömisestä isolla lusikalla oli yhtä ihana kuin kuorrute itse. Huomenna lätkin lopun kuorrutteen kakun päälle. Ensin nimenomaan lätkin - heitän isoja lusikallisia huolimattomasti kulhosta kakun pinnalle - ja sitten vähitellen tasoitan. Tasoitan kieli keskellä suuta, sotken aivan tarpeettoman monta veistä, enkä lopeta ennen kun on hyvä. Sellaista puuhailua minä rakastan.

Kun kakku tuli uunista, halusin maistaa sitä. En kuitenkaan voinut leikata siitä palaa, koska kakun korkkaaminen yksin ei tullut kysymykseen. Koversin pokkana palan kakun keskeltä. Hetken aikaa mietin, että kuka tekee näin - kuka hukkaa suussaan olevan hammasharjan, kuka aloittaa kakun syömisen sisältä päin - mutta kun tarkemmin ajattelee, sehän on fiksuin mahdollinen tapa maistaa tarjolle menevää kakkua. Vaikka tekisin kakun keskelle kymmenen reikää, olisin kuin kani englantilaisella pihamaalla, saisin kaikki kolot piiloon juuri mainostamallani kuorrutteella. Tällä tapaa kukaan ei näe, että kakusta on maistettu.

Niin kun ei nää sitäkään, jos hampaat jättää pesemättä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti