keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Oh happy day

Olen koko päivän kirjastossa. Luen melko paljon. En ihan niin paljon kuin olin suunnitellut, mutta sitäkin innokkaammin. Haen kirjoja hyllystä, kasaan niitä pöydälle. Tuntuu hyvältä löytää etsimänsä. Joittenkin lauseiden kohdalla meinaan pakahtua - tämähän on juuri minua ja minun työtäni varten. Kirjoitan muistiinpanoja valtavalla käsialalla. Kun olen innoissani, kirjaimeni ovat hervottoman kokoisia. Käden kontrolliin, liikkeiden jarrutteluun ei ole aikaa.

Löydän uusia avainsanoja. Nimiä, teoksia, tekijöitä. Tutkijan nimeltä Mihály Csíkszentmihályi. Vasta kolmannella yrittämällä saan nimen kirjoitettua oikein hakukenttään. Etsiessäni kirjoja hyllystä suunnittelen, että seuraavan kerran menen pokkana kysymään virkailijalta, mistä Csíkszentmihályin teokset löytyvät. Niin, siis Csíkszentmihályin. Toistanko vielä? Csíkszentmihályin. Taisi jäädä yksi z-kirjain sieltä välistä. Csíkszentmihályi.

Kirjakassistani tulee raskas. Konsonantit selvästi painavat. Opiskelijaravintolan tuoli kaatuu, kuin koitan asettaa kassia sen selkämykselle. Tulin syömään ja tarkkailemaan. Salaattia haarukoidessani annan katseeni kiertää salissa.

Suomalaiset suhtautuvat ruokapöytiin kuin Titanicin henkilökunta pelastusveneisiin. 6 hengen pöydästä täytetään kaksi, korkeintaan kolme paikkaa. Vapaita paikkoja on varattujen välissä vaikka kuinka paljon, mutta väki seisoo silti tarjottimet kädessä ja tähyilee, olisiko jossain oikeasti tilaa.

Haen lasillisen piimää. En ikinä juo piimää. Olen kuitenkin muutoshakuisella päällä, eikä mikään muutu, jos mikään ei muutu. Pitää tehdä jos uusia asioita, jos haluaa uusia tuloksia. Muutosten ja tulosten syy-seuraus -suhteesta ei kukaan koskaan puhu mitään. Ei siis voi tietää, mitä vaikutuksia yllättävällä piimälasillisella on. Kaikkea kannattaa kokeilla.

Meluisa ravintola vaihtuu ratikkaan, ratikka kauppaan, kauppa ylämäkeen. Päivä on kadonnut illan tieltä. Se kävi nopeasti. Tunnit tuntuvat syövän toisiaan.

Puran aamulla pakkaamani repun ravistelemalla sitä ylösalaisin. Monisteita ja muistiinpanoja sataa sängylle. Kakaraminä ottaa roolinsa heti kun tutkijaminän päivä päättyy.


Retkotan sängyssä puoli-istuvassa, melko kivuliaassa asennossa. On jo myöhä, nousemisajankohtaa ajatellen aivan liian myöhä. Katson kelloa. Katson kännykkää. Pitäisi nukkua. Tietokone on sylissäni uhkaavan kuuma. Senkin pitäisi nukkua. Härnään sitä ja itseäni kuitenkin vielä hetken, en päästä lepäämään. Hypin levottomasti välilehdeltä toiselle. Tarkistan aamun sään. Luen hyvän lehden sivulta huonon kolumnin. Täysin mitäänsanomattoman. Edes minun päämärättömästi unta pakoilevia minuuttejani ei olisi kannattanut tuhlata siihen. Klikkailen turhautuneena ympäri internettiä. Alan turtua, mutta en väsy. Ajattelen graduani. Tekemättömiä töitä. Päässäni pyörii ajatusten alkuja, keskeneräisiä lauseita, sanoja ilman seuraajia. Yritän tarttua niihin, mutta ihan siihen voimani eivät riitä. 

Laitan hurisevan koneen lattialle sängyn viereen. Joku aamu vielä kiireessä astun sen päälle. Alan lukea tutkimusta, joka käsittelee onnellisuutta. Flowta. Hurmiota. Miten ne voi saavuttaa? Csíkszentmihályi ei lupaa vastausta, mutta jos jaksaa lukea 300 sivua, saa vaihtoehtoja. Korjaan huonoa, hyvinkin kivuliaaksi käynyttä asentoani ja aloitan.

Onni on hyväksymistä ja riittämistä. Se on tosi, tylsä toteamus. Mutta Csíkszentmihályi on viisas mies. Hänellä on aiheesta paljon muutakin sanottavaa.

Monesti ihmiselle nautinnollisimmat hetket kumpuavat kärsimyksestä. Olipa dramaattisesti sanottu. Vastoinkäymisistä sitten. Niistä ja niiden voittamisesta. Intohimoinen urheilija voi saada voimakkaimmat onnen kokemuksensa kilpailutilanteessa, jossa keho ja mieli ovat kovilla. On suoranaisia kipuja. Taiteilija, joka elää taiteesta ja taiteelle, saattaa silti kokea tuskaa luomisprosessinsa aikana. Minä rakastan kirjoittamista, tarvitsen sitä, mutta en minä siitä ollenkaan aina nauti. En ole onnellisin saadessani kirjoittaa, vaan saatuani kirjoitettua.

Onko onni sittenkin suoritus?

Voiko onnea olla ilman onnettomuutta? Ei voi parantua, jos ei ensin sairasta. Aamu tarvitsee yön. Toisaalta, yö kääntyy aamuksi vaikka minä en mitään tekisikään. Suoritus - ehkei siis sittenkään.

Mutta ei onni voi olla pelkkää olemista, hyväksymistä. Pitää hyväksyä, ettei kaikkea voi saada, mutta myös se, että paljon voi. Saaminen tosin saattaa vaatia työtä, ehkä juuri tuskaakin.

Löytyykö onni passiivisuuden ja aktiivisuuden rajalta?

Terveydestä vai toipumisesta?

Sieltä, missä aurinko ei laske ollenkaan, vai ensimmäisenä päivänä kaamoksen jälkeen?

Minusta vai muutoksestani?

300 sivun päästä?

Helposti se ei löydy.

Nukahdan.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Zorro

Sataa. Hyvä. Sateen katsominen ja kuunteleminen rauhoittaa. Pisarat kiehtovat minua, ovat aina kiehtoneet. Miten ne liikkuvat ja yhdistyvät, välillä pysähtyvät ikään kuin miettimään, sitten taas säntäävät kuvioimaan ja raidoittamaan ikkunalasin pintaa. Pisaroita jää seuraamaan, ensin katseella, sitten sormella. Lapsena lasiin piti koskea vaivihkaa - tahroista tuli sanomista. Nyt minulla on iso oma ikkuna ja siinä ainakin miljoona pisaraa. En säästele sormenjälkiäni.

On maanantai-ilta. Hyvä. Se tarkoittaa sitä, että huomenna ei enää ole. Ei minulla periaatteessa ole mitään maanantaita vastaan, mutta on siinä tietynlaista tahmeutta.

Sunnuntaina otin vanhemmiltani mukaan pinkan valokuvia. Minä olen niissä pieni, veljet myös, äiti tyhmästi pukeutunut, mutta niin nuori ja kaunis. Isää ei juuri näy, mutta tiedän hänen olleen kameran takana komea.

Kuvat ovat lähes poikkeuksetta huonoja - epätarkkoja, vinoja, vähintään kehnosti rajattuja. Silti ne ovat ihania. Aivan ihania. Eivät ne ehkä teidän mielestänne olisi. Valokuvat ovat vähän niin kuin unet ja lomamuistot - muitten eivät yleensä kiinnosta.

Mutta minä selaan nippua ties monennetta kertaa. Hymyilen yhtä leveästi, näytän yhtä tyhmältä joka kerta kun näen kuvan veljestä pyykkikorissa, toisesta nukenrattaisiin tungettuna, minusta esittämässä Zorroa kukkaresorista tehty naamio päässä. Me kolme kaukomatkalla hiekkalaatikolla, kuuden metrin päässä kotiovesta. Nuken ristiäiset: isoveljellä valkoinen aamutakki albana ja ruudullinen kaulaliina stolana. Pappi ottaa vettä murokulhosta ja kastaa nuken, jota minä pitelen hellästi väärinpäin, Ulla-Johannaksi. Pöydällä palaa kynttilä, vieraitakin on. Jälkikäteen on varmasti tarjottu kahvit.

Miten suoraan ja innoissamme katsommekaan kaikissa kuvissa kameraan. Huolimatta siitä, olemmeko juhlatällingissä vai saunan jäljiltä alasti. Välillä poseeraamme, välillä emme, mutta kamera kiinnostaa silti aina. Parin kuukauden päästä noudetut valmiit kuvat sitäkin enemmän. Oma kuva oli aina ihme, oli se millainen tahansa.

Kävin näyttelyssä. Oli paljon kuvia, kaikki lasien takana. Olin vähän pahalla tuulella, levoton ja ärsyyntynyt. Koitin katsoa tauluja, mutta näin lasien heijastuksissa vain itseni. Ruman tukan ja väärät vaatteet. Minun kuvani oli huono, ei enää ihme.

Lapsen maailma on ihana. Itsekeskeinen mutta itsekritiikitön. Sellainen aikuinen kuulostaa tietysti kammottavalta. Mutta jos ei pelkää sitä, miten muille näyttäytyy, ei tarvitse myöskään esittää mitään. Sitä on mitä on. Joskus Terhi, joskus Zorro. Koskaan ei kuitenkaan mieti, pitäisikö olla se, mitä milloinkin sattuu olemaan, jotenkin toisin.

Maanantainkin kanssa tekee ehkä aina sen virheen, että toivoo, että se olisi toisin. Että se ei olisi maanantai. Mutta eihän se voi olla mitään muuta.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Lokikirja

Olis tunnustettavaa.

Tätä blogia perustaessani minulla oli kuin olikin jokin taka-ajatus. Ensisijainen tarkoitus oli ja on vain vapaasti purkaa sitä, mitä mielen päällä on. Mutta kaiken alla, takana, tai missä nyt haluaakaan ajatella taka-ajatusten sijaitsevan, on muhinut jotain muutakin.

Kuten aina, kaiken takana on nainen. Gradua tekevä nainen.

Gradut. Olette ehkä kuulleet niistä. Voi, miten kovia tarinoita ihmiset niistä kertovatkaan. Elämä meni raiteiltaan, ilo hävisi, suunta katosi, tukka lähti, koska gradu. Piti tehdä vuodessa, nyt toivotaan että jos kuudessa.

Minä olen tehnyt graduani kaksi kuukautta. Se on vielä alussa. Ei sen ihan vielä tartte muualla ollakaan, meille sanotaan. Se rauhoittaa, ainakin hetken aikaa. Seminaarien suojassa olen toistaiseksi turvassa. Sitten kun ne loppuvat ja on lähdettävä omalle yksinäiselle tutkimusmatkalleen, voi alkaa tuntua toiselta.

Seminaareista saa kuulemma kaiken tarpeellisen matkasta selvitäkseen, mutta polulta eksyneiden, jumiin jääneiden matkaajien kertomukset tekevät olon levottomaksi.

Oli olo mikä tahansa, matkaan on kuitenkin käytävä. Ja jos hyvin käy, olen huhtikuussa perillä. Missä perillä on, se on toinen juttu. Motivaatio päästä sinne on silti kova.

Tämä blogi toimisi logikirjana. Niin suunnittelin. Kirjoittaisin tänne matkasta ja sen aikaisista ajatuksista, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Tärkeintä olisi, että kirjoittaisin, sillä sitä graduni käsittelee. Kirjoittamista. Sanoja ja kuvia ja niiden luomista. Mikä niissä on samaa ja miten toisesta voisi saada apua myös toisen tekemiseen. Mitä teen, kun piirrän? Kerron tarinaa. Mitä teen, kun kirjoitan? Kuvailen. Piirretyistä tarinoista, kirjoitetuista kuvista, niistä minun graduni kertoo.

Siksi kaikki matkan aikana tapahtuva kirjoittaminen on hyvästä, kaikki kuvailu tarpeellista. Kysymykset, karikot, kummallisuudet - kaikki kannattaa laittaa lokikirjaan. Kadonneet hammasharjat, pyöräretket, torikahvit.

Kävi matkalla miten tahansa, vaiheet tulisivat tallennettua. Reittisuunnitelma on toki tehty, mutta sehän ei ole tae mistään. Ehkä täältä voi lukea maaliskuussa jälleen yhdestä haaksirikosta, katkerasta epäonnistumisesta. Kuka tietää. Onneksi olen draaman ystävä.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Post-it

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon. Ihan kamalan paljon. Ihan ihanan paljon.

Olen kirjoittanut kaikenlaisia asioita. Esseitä, blogipostauksia, reseptejä, kankaiden kuvailuja, ilmoituksia, valituksia, tiedusteluja, sähköposteja, tekstiviestejä, kortteja, kirjeitä. Viestejä muistilapuille, joiden liima ei pidä ja jotka tippuvat maahan, ja sitten uusia viestejä kadonneiden lappujen tilalle. Olen kirjoittanut otsikoita ja lukuja niiden alle, isoja kokonaisuuksia ja yksittäisiä sanoja. Hyviä tekstejä, huonoja tekstejä, turhia, triviaaleja ja tavanomaisia tekstejä.

Olen kirjoittanut suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi. Yhden keskustelun kävin espanjaksi, mutta toistin vain yhtä sanaa (sí!). Voidaanko sitä laskea? Kai se voidaan. Ainakin se oli hyvin positiivinen keskustelu, ja sellaiset pitäisi aina laskea.

Olen kirjoittanut tunteella, ajatuksella, sydämellä. Vasemmalla kädellä, puolella silmällä. Välillä laittanut paperille ajatuksia ja ideoita, toisinaan vain sanoja mekaanisesti peräkkäin.

Kaiken kaikkiaan tarve kirjoittaa on ollut kova. Ehkä voidaan puhua vimmasta. Siinä ei ole mitään uutta, ja silti se on nyt, tällä kerralla, aivan erilaista. On tunne, että jotain tapahtuu. Että jotain syntyy.

Kaikki taisi lähteä siitä, kun kirjoitin viestin, jollaista en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut. Viestissä sanoin, että riittää. Nyt minulle riittää! Vaikka oikeastaan sanoin juuri päinvastoin. Sanoin että minulle ei riitä: minulle ei riitä aikaa ajatella tai levätä tai luoda tai olla onnellinen.

Tässä tilanteessa, johon olen päätynyt, minä en riitä.

Ja sen sanoin. Pitkään harkittuani, mutta lopulta kuitenkin hetken mielijohteesta avasin viestikentän ja ladoin peräkkäin sanoja joista yhtäkkiä tuli tunnustus, avunpyyntö, rajanveto.

Tehtyään jotain erilaista olokin on erilainen. Nyt on. Olo on nyt hyvä.

Olon ollessa hyvä sen muutoksille herkistyy. Tummat pilvet huomaa helpommin kun taivas on kirkas. Myrskyssä yksi ukkospilvi lisää ei tunnu missään.

Tarkastelen oloani jatkuvasti. Vaikka olo on vahvempi kuin aikoihin, olen ympäristön vaikutuksille edelleen altis. Analysoin jatkuvasti sekä ulkoa päin tulevia viestejä että vastauksia, joita minä lähetän takaisin.

Tänä syksynä on tullut ja lähtenyt paljon merkityksellisiä viestejä. Ainutlaatuisia. Sellaisia jotka saavat ajattelemaan ja ennen kaikkea tuntemaan.

Välillä olen toivonut filtteriä. Ettei kaikki saavuttaisi minua. Jos ajatukseni ja tunteeni pääsevät heräämään, niiden nukkumaan laittaminen voi viedä turhauttavan paljon voimia.

Filtteri olisi hyvä myös toiseen suuntaan. Niin että saisin sanoa, mutta sanomastani tulisi kuulluksi vain osa.

Väitetään, että aina kannattaa sanoa miltä tuntuu. Älkää uskoko - aina ei kannata. Läheskään aina siihen ei olla valmiita. Puhujalle jää tyhmä olo, kun kertomaan kannustanut kuuntelija nostaakin kädet pystyyn ja käskee ottamaan rauhallisesti. Mitä hä, eikö tässä pitänyt puhua avoimesti, eikö se ollut koko jutun tarkoitus? No kyllä kyllä, mutta ei nyt sentään ihan näin. Otetaan sama uudestaan, mutta jos tällä kertaa vähän vähemmän.

Vähän vähemmän. Olen kauhean huono olemaan vähän vähemmän.

Yhtä huono sanomaan vähän vähemmän.

Ehkä on hyvä, ettei muistilapuissa liima pidä. Lapulle voi kirjoittaa viestin ja antaa sen sitten huomaamattomasti pudota. Ja sitten saa kirjoittaa tilalle seuraavan. Ja seuraavan. Ajatukset ylös, talteen, muttei esille liian pitkäksi aikaa. Kaikki ja vähemmän yhtä aikaa.