lauantai 24. lokakuuta 2015

Itsenäisyyspäivä

Toissapäivänä oli kansainvälinen änkytyspäivä. Sain tietää siitä sattumalta. Että tälle minuuteni osalle, aivokudokseni kauneusvirheelle ja siitä johtuvalle päivittäiselle riesalleni, on myönnetty oma päivä.

Minä änkytän joka päivä. Ei sille tarvitsisi vielä erikseen omistaa yhtä päivää.

Niin minä alkuun ajattelin.

Totta kai tiedän, että tälle, sille päivälle, kuten kaikille muillekin merkkipäiville ja juhlapäiville ja kalenteriin pääsystä haaveileville teemapäiville, on syynsä. Tiedon levittäminen, huomion kohdistaminen, ennakkoluulojen poistaminen, ihmisten herätteleminen. Että tällainenkin ilmiö on, tiedättekös, ja tänään, tänä yhtenä päivänä, haluamme että siitä puhutaan, jos ei ihan kaikkialla ja kaikille niin kuitenkin tavallista enemmän, ja että kun me puhumme, te kuuntelette. 

Niin. Että puhutaan. Luultavasti tänä päivänä, tai sinä päivänä, änkytyspäivänä kaksi päivää sitten, haluttiin nimenomaan puhua.

Puhua siitä, minkälaista on, kun aina ei voi puhua.

Levitän käteni metrin päähän toisistaan. Siihen väliin mahtuvat minun kaikki ajatukseni. Sitten siirrän käsiäni hädin tuskin huomattavasti lähemmäs toisiaan. Ette ehkä edes nähneet, niin vähän siirsin. Siinä on se, miten paljon änkytys pahimpina päivinä ajatuksistani vie.

Monia tuttujani se ehkä hämmentäisi. Kun ethän sinä Terhi edes änkytä. Tai ehkä joskus, no joo joskus, vähän takeltelet ja emmit ja haet sanoja, mutta mitäs siitä. Ja suhteessa siihen, että sinä olet meistä se, jolla on puhehäiriödiagnoosi, niin puhut kyllä aika paljon.
 
Ja niinhän minä puhunkin. Myös änkyttämisestä olen puhunut aika paljon. Änkytyspäivästä tietämättömänä ihan kaikkina päivinä. Kavereille ja koulussa, palaverien päätteeksi, haastattelujen aluksi. Ollut lehdissäkin. Silloin moni sanoi, että oletpa rohkea.

Mutta se ei pidä paikkaansa. En minä rohkeuttani puhu. Päinvastoin! Rohkeutta olisi olla sitä, mitä on, ilman selittelyjä. Todeta tilanne, niin kuin kokouksen alkuun todetaan läsnäolijat ja kellonaika, mutta jättää selittämiset sikseen. Se olisi rohkeaa.

Minä puhun, koska pelkään. Ihan hirveästi pelkäänkin. Sitä mitä muut ajattelevat. Pitävätkö he minua outona, vaikka tiedän jo, että totta kai he pitävät outona, mitä muutakaan he voisivat kuin ihmetellä ihmistä joka ehkä hetki sitten puhui sulavasti ja selkeästi mutta nyt vain seisoo ja ääntelee vaivalloisesti, katsoo maahan ja on punainen, hermostunut ja huonovointisen näköinen. Eikä puhu vaikka aloitti, ei puhu vaikka kysymys ei ole vaikea, ei vastaa vaikka pitäisi vain oma nimi sanoa, on se nyt kumma ettei saa omaa nimeään sanottua.

Sitä minä pelkään. Ja siksi koitan ennakoida, selittää silloin kun minulla sanoja on. Säntäilen ympäriinsä ja ripustelen itselleni turvaverkkoja sitä hetkeä varten, kun menetän tilanteen hallinnan.

Lehtihaastatteluissa olen puhunut siitä, miltä änkytys tuntuu, miten se vaikuttaa elämään. Todennut että vaikeaahan se on, kummallisia tilanteita tulee ja kyllä, joskus tuntuu kovinkin raskaalta. Mutta yleensä minusta on tekstin vieressä kuva, jossa katson säyseän rauhallisesti kameraan tai horisonttiin, koska vaikka välillä on vaikeaa, niin selvitä voi ja hyväksyä pitää, ja niin tämä henkilö tässä kuvassa on tehnyt.

Paskat. Jos en puhuessani aina saakaan sanottua ihan sitä mitä haluaisin, niin kirjoittaessa ei sitä ongelmaa onneksi ole. Siksi kirjoitan, sanon jotain mitä tavallisesti en tohtisi tai saisi sanottua, ja se on, että paskat. En minä ole mitään hyväksynyt. Olen ehkä selvinnyt, mutta se nyt johtuu vain siitä että vaikka änkyttäminen välillä ihan helvetillinen riesa onkin, niin se ei kuitenkaan varsinaisesti tapa, joten kai minä olen selviytynyt koska hengissä olen, mutta mitään sen jälkeen tulevaa en ole tehnyt, en ole oppinut olemaan välittämättä, antamaan itselleni anteeksi, enkä minä todellakaan ole hyväksynyt.

Nämä ovat vihaisia, raivokkaita sanoja, koska sellaisia tunteita minulla monesti on. Sanojen tapaan tunteetkaan eivät usein pääse ulos, koska ei sitä nyt vaan voi kesken pieleen menevän presentaation alkaa itkeä ja polkea jalkaa. Jos ihminen kuitenkin päivittäin joutuu tilanteisiin, joissa ei saa olla ihan sitä mitä on, jää vajaaksi ja tulee väärin ymmärretyksi, niin alkaahan se suututtaa.

Jos ihminen opiskelee vierasta kieltä kymmenen vuotta ja kirjoittaa siitä laudaturin, mutta turistin kysyessä tietä kulman takana olevaan museoon joutuu piirtämään kartan kun ei saa sanoja ulos, niin kyllä, sellainen alkaa jossain vaiheessa suututtaa.

Ja sitten kun asiasta viimein tilittää, joku - joku hyväntahtoinen mutta joku kuitenkin - sanoo, että ethän sinä Terhi edes änkytä. Tai ehkä vähän, mutta mitäs siitä.

Ei olekaan kyse siitä, miten moni sana loppujen lopuksi jää tulematta tai tulee katkonaisena ja kummallisen kuuloisena. Ei. Kyse on siitä, miten moni sana on riski - jokainen on - ja miten väsyttävää on joka päivä, viikko, vuosi pomppia sanasta sanaan ja koko ajan pelätä, onko joku niistä miina. Sellainen, mihin kaikki taas kerran tyssää.

Pelkääminen on väsyttävintä. Kun ihminen on väsynyt, se myös suuttuu helposti.

Mutta jos nyt joku tulisi kysymään, että minä olisin änkytyspäivän - jonka nimestä voitaisiin vielä keskustella -  kunniaksi sanonut, en minä haluaisi olla sanoissani vihainen. Siitäkään huolimatta, että on tärkeää saada olla vihainen. On tärkeää saada olla surullinen. Sanoja ei voi pakottaa ulos, mutta tunteita ei saa pakottaa pysymään sisällä. Sanat eivät saa jäädä tunteiden tukkeeksi.

Niille, jotka eivät änkytä, haluaisin sanoa, että änkytys on puhehäiriö, ei muuta. Ulommaisin kaiutin särisee välillä, mutta siitä, mihin kaikeeen sen takana oleva koneisto pystyy, se ei kerro mitään. Se on tieteellinen totuus.

Niille, jotka änkyttävät, haluaisin sanoa, että änkytys ei ole vain puhehäiriö. Sen saa antaa olla suru, sen saa antaa olla vaikea asia.

Mutta yhtä kaikki sen saa antaa olla harmiton osa elämää. Sen saa antaa olla muuta kuin häiriö, este, hidaste. Se saa, se voi olla kaikkea muuta. Se saa, se voi olla olematta mitään. Se saa olla yhtä tänään ja toista huomenna. Se saa olla juuri sitä kuin miltä se tuntuu, kunhan päätöksen tekee sinä, minä.

Ei änkyttämiselle tarvitsisi pyhittää yhtä päivää erityisesti - niin minä alkuun ajattelin.

Mutta miksi vaikka itsenäisyyspäivää vietetään? Sillon juhlitaan vapautta, voittoa. Varmuutta ja turvaa. Sitä, mitä nyt on.

Samalla muistellaan myös sitä, mitä on ollut. Oli. Mietitään kipuja, suruja ja menetyksiä. Hukkaan heitettyjä elämiä, mahdollisuuksia. Todetaan, että haavoja tuli ja kaikki eivät vieläkään ole parantunteet, eivätkä ehkä koskaan paranekaan. Joissain kodeissa ja joissain mielissä todennäköisesti puidaan nyrkkiäkin. Tunnetaan vihaa ja katkeruutta. Varmasti tunnetaan.

Itsenäisyyspäivänä on lupa todeta, että vaikeaa oli.

Puhujasta riippuu, mitä sitten sanotaan. Että vaikeaa oli, mutta selvittiin. Että vaikeaa oli, eikä siitä koskaan kunnolla selvitty. Vaikeaa oli, ja edelleen opetellaan siitä selvitymään. Opetellaan hyväksymään.

Joka tapauksessa, vaikeaa oli, ja tänään siitä on syytä puhua.

Joten ehkä se päivä, se päivä kaksi päivää sitten, oli eräänlainen itsenäisyyspäivä.

Minusta itsenäisyyspäivä on tärkeä. Vietän sitä aina. Ehkä tätä toisenlaistakin joskus voisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti