maanantai 12. syyskuuta 2016

Odotan nälkää

Kun avaan silmäni, näen vain valkoista. Onko se tyhjyyttä vai valoa?

On aamu. Uusi mutta ennen kaikkea uudenlainen. Erilainen kuin eilinen aamu, joka tietysti oli sekin uusi. Mutta se oli yksi sadasta. Nyt tuntuu kuin yön aikana sivu olisi kääntynyt.

Vai alkaako nyt peräti uusi kirja?

Huomaan ajattelevani outoja. Kuten että uskallanko koskaan enää kirjoittaa. Mitä jos kirjoitan jotain parempaa kuin se, mitä ensimmäiseen kirjaan päätyi? Miten selviän harmituksesta? Olen kova harmittelemaan. Kun kirjan kannet on painettu ja sivut nidottu, tarinaa ei saa enää auki. Siihen ei voi lisätä mitään, ei ottaa pois. Sietämätöntä.

Kirjoittaessani haaveilin koko ajan seuraavista kirjoituksista. Himoitsin suorastaan. Ne olivat kuin naapuripöytään tilattuja annoksia, jotka näyttivät huomattavasti houkuttelevimmilta kuin se, jonka itse olin valinnut. Mutta ennen kuin saa ottaa lisää, on syötävä lautanen tyhjäksi. Sen opin jo lapsena. Joten söin, kuuliaisesti. Kirjoitin ensimmäisen kertomukseni loppuun. Ähkyhän siitä tuli, sellainen, että en usko että minun tekee koskaan enää mieli palata sen aiheen ääreen.

Nyt ei tee mieli enää mitään muutakaan. Pelkään, että oksennan jos avaan suuni sanoakseni yhtään mitään. Kävin kirjakaupassa ja uh. Kirjojen katsominenkin teki pahaa.

Krapula, se minulla on. Niin tietysti. Auringonpaiste, joka on tarkoitettu valoksi ja lämmöksi, ärsyttää ja käy silmiin. Stressin taltuttamiseksi syödyt raskaat mutta tyhjät asiat ovat saaneet sormet turpoamaan. Olen nuhjuinen, en halua katsoa peiliin. Jos joku tulisi nyt kysymään, mitä suunnitelmia minulla on, hermostuisin.

Mutta krapulat menevät ohi. Päivässä tai parissa, ihan kaikista pahimmatkin. Silmiä sokeuttavasta tyhjyydestä tulee valoa, sinne ilmestyy muotoja joihin tarttua – joihin haluaa tarttua. Oma väsymys alkaa väsyttää enemmän kuin ajatus tekemisestä. Tulee taas nälkä.

Niin. Vaikka nyt ei tee mieli mitään, ennen pitkää tulee aivan varmasti taas nälkä.