keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Jhjqghfewghjcw.docx

Olen tottunut viilaamaan tekstejäni. Niitä on vaikea päästää eteenpäin ilman sataa tarkistuskierrosta. Se koskee ihan kaikkia tekstejä, paitsi ehkä tekstiviestejä kavereille: ne lähetän heti kun kirjaimista voi jotenkuten tunnistaa haetun sanan, kun arvioin että toinen todennäköisemmin ymmärtää oikein kuin väärin. Mutta muuten, minä olen kirjoittajana hidas ja arka, olen hinkkaaja ja empijä. Aina julkaise- tai lähetä-nappia painaessani laitan silmät kiinni.

Bloggerissa ei ole oikolukijaa. Se on kamalaa. Kerran kirjoitin reseptiin tarvittavan matosuklaata. Se virhe kyllä nauratti minuakin. Oikoluen tekstini aina muualla, mutta silti virheitä jää. Korjailen niitä vielä vuosienkin takaisista teksteistä.

Kirjoitusvirheet ovat yksi juttu, muunlainen epätäydellisyys toinen. Siihen on vielä vaikeampi suhtautua. Ja sen takia kai nyt perustin tämän blogin. Tarvitsen paikan, jossa harjoitella irti päästämistä. Kirjoitan sen mitä tulee, ja sitten saman tien, kun se on suurin pirtein valmis, kun siinä on se mitä pitikin siinä muodossa kun se tuli, lasken sen kädestäni.

Mietin pitkään, miksen vain kirjoita pöytälaatikkoon, kansioon koneen työpöydälle. Ei tarvitsisi stressata sitäkään vähää, voisin jättää tekstit ja lauseet ja sanatkin kesken jos siltä tuntuu, nimetä kirjoitukset pyyhkäisemällä näppäimistöä. Jhjqghfewghjcw.docx. Julkaisematta jättäminen olisi tietysti turvallisempaakin. Voisin kirjoittaa ihmisistä heidän oikeilla nimillään, kertoa heistä vääriä asioita, toimittaa oman elämäni Seiskaa, ottaa asiat pois asiayhteydestä ja ymmärtää tahallaan väärin, olla pahansuopa ja ilkeä ja kohtuuton. Itsestänikin voisin kertoa kaiken - mitä lääkäri sanoi, mitä se poika sanoi, mitä äiti aina sanoo, mitä minä en ole koskaan kenellekään uskaltanut sanoa mutta nyt sanon.

Mutta sitten näin hyllyssäni oboen. Niin, sellaisen soittimen. Puupuhaltimen. Mustan, pitkän, ohuen. Oboessa on ihana ääni, kun sitä osaa soittaa, ja karmea, jos ei. Minä melkein opin osaamaan, mutta juuri karmeuden ja ihanuuden välisen kynnyksen kohdalla lopetin. Siitä on nyt jo monta vuotta. Kuusi?

Soitin minulla kuitenkin vielä on. Siitä luopuminen on ollut vaikeaa - ensinnäkin, koska halukkaita oboen ostajia on Suomessa melko vähän, mutta myös koska soittimen myyminen tarkoittaisi käytännössä sitä, etten koskaan enää soittaisi. Että se juttu oli siinä, piste. Juuri näiden viimeisten pisteiden laittaminen on minulle vaikeaa.

Vuosi sitten päätin, että kun tuo soitin tuossa on, niin voisihan sitä soittaakin. Jos ei muuten, niin ihan vain omaksi ja muiden tämän kerrostalon asukkaiden iloksi. Otin soittimen laatikosta, rasvasin korkkiosat, laitoin röörin likoamaan, kiersin soittimen kolme osaa paikoilleen, katselin omaa heijastustani kiiltävästä metallikoneistosta. Sitten otin oboen käteen - niin, kuuden? - vuoden tauon jälkeen ja soitin.

Kamalaahan se oli. Aivan hirveän kuuloista ja tuntuista, raskasta ja hidasta ja kertakaikkisen onnetonta. Olin kuitenkin päättäväinen. Aloin soittaa joka päivä vähän, tai jos en nyt ihan joka päivä, niin monta kertaa viikossa, varasin kirjastosta soittohuoneen, lainasin uusia nuotteja ja pengoin vanhempien ullakolta vanhoja. Aina kun puhalsin, säpsähdin miten kauhealta se kuulosti, mutta puhalsin uudelleen, puristin huuliani juuri niin kuin ei saa, sormiani juuri niin kuin ei kannata. Hengittäminen kävi tahti tahdilta raskaammaksi. Puskin kuitenkin aina seuraavaan tahtiviivaan saakka, ja sitten sen yli. Ja taas seuraavan. Ja seuraavan.

Olin hyvin kaukana siitä tasosta, jolla olin joskus ollut. Ihanuuden porteille oli pitkä matka ja sinne takaisin kiipeäminen veisi kauan. Omaan huonouteen oli vaikea suhtautua, vaikka se oli ymmärrettävää. Tietenkin taidot vaativat hiomista, jos niitä ei - kyllä, kuuteen - vuoteen ylläpidä. Taitojeni palauttamisesta tuli missioni. Seuraavana jouluna kutsuisin vanhan opettajani joulukonserttiin. Laittaisin tarjolle tölkkiglögiä ja pipareita ja tulostaisin ohjelmalehtisen, niin kuin musiikkiopistossa ennen vanhaan. Soittaisin Varpusen jouluaamuna, opettajani taputtaisi. Sitten nostaisimme glögitölkin viereen viinipullon.

Joulukonserttia ei koskaan tullut. Missio jäi kesken, se väljähti, tuima tavoitteellisuus katosi jonnekin. Oboe otettiin laatikostaan aina välillä ulos, se rasvattiin ja koottiin mutta ajan kuluessa niin alkoi tapahtua yhä harvemmin. Se johtui siitä, että soitin aina yksin. Naapuriparkoja lukuun ottamatta minulla ei ollut kuuntelijoita, ei yleisöä. Opistovuosinani inhosin yhteissoittoa, inhosin orkestereita ja kanssasoittajien katseita, ja luulin, että itsekseni, itselleni soittaminen olisi paras mahdollinen vaihtoehto. Olin väärässä. Huomasin tarvitsevani jonkun, joka kuulisi soittoni. Ei tarvitsisi kommentoida, ei taputtaa, ei sanoa yhtään mitään, mutta jonkun täytyisi kuulla. Ei edes kuunnella, kuulla vain.

Siksi en halua kirjoittaa vain tietokoneeni täytteeksi. Soitto on musiikkia vasta kun se kuullaan. Kyyneleet ovat helpottavia vasta sitten, kun ne on itketty ulos. Ääneen sanomisen jälkeistä keveyttä ei koskaan saa kokea, jos ei oikeasti sano asiaansa ääneen.

Joten täällä minä nyt harjoittelen käyttämään ääntäni silloinkin, kun en vielä tiedä tarkalleen, mitä aion sanoa. Tästä blogista tulee, toivottavasti, keskeneräisten tekstien kudelma, jonka loimi on tämä maailma ja tämä elämä ja kaikki se, mihin minä en voi vaikuttaa, mikä vain on. Ja minä sukkuloin eriväristen loimilankojen lomassa, vetäen perässäni kirjavaa, epätasaista kudetta, johon on kieputettu yhteen suiroja minusta, minun ajatuksistani, tunteistani ja kysymyksistäni.

Kun olin 7.-luokalla, sain käsitöistä arvosanaksi kuutosen. Opettajan mukaan kuutosen oli tarkoitus kannustaa minua kehittymään. Mitä tahansa tein, reunat rispaantuivat, saumat nauroivat, silmukoista putosi puolet. Tästä nyt aloittamastani kudelmasta tulee silti varmasti rumin, repsottavin ja sekavin kaikista koskaan tekemistäni. Mutta ajattelin kehittyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti