torstai 29. lokakuuta 2015

Elämäni valo

Talvi tuli tunnissa. Kelloja siirrettäessä vaihdettiin kerralla syksy seuraavaan. Perjantaina lähdin töistä lämpimään punertavaan valoon, mutta seuraavana iltana vastassa on tiivis pimeys.

Pyörän lamppu on jäänyt kotiin. Mietin, mitä tehdä. En haluaisi pyöräillä ilman valoja. Se ei ole mukavaa eikä turvallista eikä säännösten mukaista. Viimeiseksi mainittu vaivaa eniten. Vähän aikaa sitten ystäväni kertoi, että oli saanut suullisen varoituksen ratsupoliiseilta kävellessään punaisia päin.

Jos väärin kävelemisestä voi saada nuhteet hevoselta, minkälaisen rangaistuksen voi saada väärin pyöräilemisestä tavalliselta ihmispoliisilta?

Sitä minä ajattelen kun pyöräilen - pimeässä - lähimpään pyöräilytarvikeliikkeeseen.

Lamppuako vailla, myyjä huikkaa tikapuiden päältä. Lamppua lamppua. Myyjä kipuaa alas ja osoittautuu mukavaksi. Ei hyvä. Minulle on liian helppo myydä asioita muutenkin, mutta se miten vähällä vaivalla mukavat myyjät pääsevät, on jo ihan naurettavaa.

Tämä on edullisin malli, se maksaa kaksi kymppiä, mutta eihän me tätä haluta. Me halutaan tämä, myyjä sanoo ja laittaa tiskille lampun, joka on hyvin samannäköinen kuin se, jonka olen unohtanut kotiin. Tämä sinun kannattaa ostaa, tämä maksaa sinun päiväpalkkasi verran mutta katso nyt miten kirkas valo, ai anteeksi, ei pitäisi koskaan osoittaa suoraan silmiin, mutta kirkas oli, eikö ollutkin, ja tässä on akku niin ei patterit heti tyhjene, ja näin näppärästi saat sen kiinni tankoon, huomasitko, yhdellä sormella melkein, kokeile vain itsekin, no joskus nämä jäävät tällä tavalla jumiin, mutta yleisesti ottaen on todella vaivaton. Lisäksi tämä vilkkuu ja vaihtaa väriä ja ottaa röntgenkuvia ja saa Dalai Laman pelkäämään työnsä puolesta, koska tämän avulla valaistuu kaikki. Kyllä tämä on fiksun valinta.

Hypistelen laatikkoa, joka sisällä on ilmeisesti elämäni valo. Tuumailen, joskin ihan turhaan, kyllähän minä tämän ostan, ostan vaikka se on täysin ylimitoitettu tarpeisiini ja budjettiini. En mitenkään kehtaisi enää sanoa että mitäs jos kuitenkin tuo halvempi ja huonompi. Ja minä tarvitsen lampun joka tapauksessa, joten voihan se lamppu yhtä hyvin olla tämäkin, tärkeintä että on valo tälle matkalle.

Kun kaivan pankkikorttia laukusta päivittelemme pimeää, jolta minä olen juuri itseni neuvokkaasti pelastanut. Näppäiltyäni tunnuslukuni myyjä tajuaa, että ai niin, tässä sinun kappaleessa ei kyllä ole akku sitten ladattu, eli nyt joudut vielä tämän matkan polkemaan ilman. Heti seuraavalla kerralla sitten.

Maksu hyväksytty.

Laitan pankkikortin takaisin lompakkoon ja otan sieltä samalta muistitikun, jossa on häilyvän himmeä led-valo. Myyjä lainaa teippirullaansa jotta saan teipattua tikun ohjaustankoon. Uuden monitoimivaloni tungen laukkuun eväsrasioiden ja uhkaavan pehmeän banaanin seuraksi.

Matka on hankala. Muistitikku on odotetusti onneton, repäisen sen irti jo ennen pahinta pimeää. Keskellä metsää on niin mustaa, että minua ei voi sen keskeltä erottaa yksikään poliisi, joka ei ole pöllö. Huoli sakoista lienee siis sentään turha.

Ajaminen on kuitenkin sen verran vaikeaa, että kaivan esiin puhelimen ja yritän valaista soratietä sillä. Luurin piteleminen liukkaalla lapasella ei meinaa onnistua. Lopulta pääsen ihmisten ilmoille, laitakaupungin kellertävään kajoon. Vastaan tulee pyöräilijöitä, joilla on pätevät lamput edessä ja takana, lahkeissa ja liiveissä, ja lisäksi kuuliaisen kansalaisten hohtavat sädekehät kypärien päällä. Minä ähisen edelleen viritelmävaloni kanssa. Jotta saan närkästyneenä soitettua kelloa jalankulkijoille, joudun vetämään hanskan kädestä ja laittamaan sen hetkeksi aikaa suuhun. Tunnen miten kallis hyödytön lamppuni yrittää hautautua syvemmälle laukkuun, se selvästikin häpeää minua eikä halua tulla nähdyksi tällaisen puhisevan amatöörin kanssa. Sen tulevaisuudenhan piti olla vähintään jonkun vaakatasossa ajavan, neonkeltaiseen pukeutuvan harraste-triathlonistin suunnannäyttäjänä, ja sen sijaan se on päätymässä samaan pyörään kulahtaneen kukkakuvioisen satulasuojuksen ja kuivien ketjujen kanssa. Ymmärränhän minä että se on nyt pettynyt, mutta tunne on kyllä molemminpuoleinen, kieltämättä minuakin harmittaa että lampusta, jonka piti olla niin kaikkivoipainen että sen avulla olisi johdattanut vaikka israelilaiset luvattuun maahan, ei ollut viisikilometrisen työmatkan valaisijaksi. 

Alan jo suorastaan odottaa poliiseja ja kommenttia lampun puuttumisesta. 

Arvoisa ihmispoliisi, voin kyllä selittää. Haluan selittää!

Poliiseja ei kuitenkaan näy. Pääsemme kännykän valossa kotiin.

Seuraavana päivänä lähden aikaisemmin töistä, mutta menen ostoskeskukseen odottamaan, että tulee kunnolla pimeää. Ladattu lamppu saa nyt näyttää mihin kykenee. Laitan sen päälle, ja valohan sieltä tulee. Pääsen sen avulla kotiin aivan yhtä turvallisesti ja vähillä sakoilla kuin edellisiltana. 

Kannatti ostaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti