sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Listallinen viikkoa

On sunnuntai-ilta. Oho, ei enää olekaan. Sunnuntai on historiaa, ollut jo seitsemän minuuttia. Siitä huolimatta haluan toivottaa sunnuntaille hyvää yötä.

Äsken istuin keittiön pöydän äärellä, join makeaa teetä, söin vielä makeampaa kakkua. Sanoin ystävälle, että aion nyt luetella kaikki päivän aikana syömäni asiat. Oota hetki, otan paremman asennon, ystävä sanoi. Sitten luettelin. Ystävä nyökytteli.

Luetteloiden laatiminen ja lukeminen on rauhoittavaa. Rauhaa tarvitaan usein sunnuntai-iltaisin. Erityisesti sellaisina, jotka ovat jo kääntyneet maanantaiksi. Siksi aion luetella lisää asioita tästä viikosta. Viime viikosta. Historiaan jo jääneestä viikosta.

Maanantaina oli tapaaminen, jota jännitin. Olin ajoissa, join kahvia vuoroani odotellessa, kuuntelin klassista musiikkia. Moldau, Bedrich Smetanan Moldau, sitä taisin kuunnella. Pureskelin huultani ja se alkoi vuotaa verta. Oli pakko jättää kahvi kesken ja mennä vessaan hoitamaan asiaa. Lopulta jouduin juoksemaan tapaamiseen. Olin hikinen ja ärsyyntynyt. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Loistavasti, oikeastaan. Lähdin intoa puhkuen toiseen tapaamiseen. Siellä kuulimme huonoja uutisia, mutta tarjolla oli karkkia, joten keskityin siihen. Välillä sanoin jotain. En jännittänyt.

Tiistaita en muista. Hetkinen. Olin graduseminaarissa. Jännitin. Miksi, mietin, ja miettiessäni unohdin jännittää. Puhuimme siitä, millaisia työskentelijöitä olemme. Teimme testin - sen mukaan olen prioritizer. Minun kannattaa kuulemma panostaa työpöytäni siisteyteen ja yksinkertaisiin muistiinpanovälineisiin. Oli ehkä muitakin neuvoja, mutta ne muistan. Ne kaksi toteuttamiskelvotonta muistan.

Keskiviikkona menin kirjastoon. Kävin istumaan hyllyjen 1.2. Kotimainen runous ja 1.4. Huumori väliin. Minulla oli kaksi isoa, tarpeellista kirjaa, joita lukea. En avannut kumpaakaan, sillä löysin laukustani postikortin. Päätin kirjoittaa sen. Ja niin teinkin, kirjoitin huolella ja pikkuruisella käsialalla, eikä kaikki meinannut siltikään mahtua. Uskalsin kirjoittaa paljon, koska tiesin, että kortti ei koskaan päätyisi postiin. Ei minulla ollut osoitetta, jonne korttini sieltä runojen ja huumorin välistä lähettää. Kai sellaisen jostain olisi voinut löytää, mutta parempi olla etsimättä.

Kortin kirjoittaminen vei yllättävän paljon aikaa. Tajusin olevani myöhässä. Päätin sanoa olleeni tulostamassa, ja tiedättehän te nämä koulun laitteet. Se ymmärretään aina.

Tuli torstai. Aamulla töihin polkiessa oli kylmä. Päivällä ei, mutta takaisin tullessa jo taas.

Perjantaina poljin töihin paremmin varustautuneena. Työt etenivät ja pääsin lähtemään aikaisin, mistä tulin hyvälle tuulelle. Kotimatkalla aurinko paistoi puiden lomasta niin upeasti, ettei sellaista kauneutta oikein edes kannata kuvailla. Joki oli kuin miljoonan arvoinen silkkihuivi, kirkas ja kaunis ja hohtava. Olo oli kevyt, kun ystävä soitti. Vastasin polkiessa, äänestäni taisi kuulua ilo, koska ystävä alkoi heti nauraa. Sovimme kahvit, Stokkan kellon alla, puoli tuntia tästä, poljen niin kovaa kuin pääsen. Myöhästyin tietysti, mutta ei se haittaa, ystävä varmasti aavisti. Menemme kahvilaan, käsikynkässä, toinen tarjoaa. Kun aina toinen tarjoaa, ei koskaan oikeastaan tunnu siltä, että käyttäisi rahaa. Sitä vain joko hemmottelee ystävää tai on itse hemmoteltavana.

Puhumme, kyselemme, arvioimme muffinsia, minä heilutan käsiä ja elehdin, ystävä nauraa. Katsomme kelloa, onpas se rientänyt, mutta jos menemme äkkiä, ehdimme käydä vielä farkkukaupassa ennen kun on erottava. Kaupassa jo huomaan, että jokin on pyrkimässä ulos. Jokin asia, jota ei ehditty nostaa kahvilan pöydälle. Ystävä kysyy jotain. Teen vastauksestani koukun, johon ripustan huoleni ja annan niiden nousta. Yhtäkkiä mieleni pinnan, joka hetki sitten vielä oli yhtä kirkas ja tyyni kuin pyörätien viereinen joki, läpi nousevat toisenlaiset tunteet. Puhun, rauhallisesti mutta pää painuksissa. Ystäväkin kenties ihmettelee, mistä yllättävä synkkyyteni kumpuaa, mutta hän ei näytä sitä, ei silloinkaan kun alan itkeä, on vain ja halaa ja ilmoittaa, ettei aio nyt hetkeen päästää irti. Minä en sano mitään, mutta ajattelen että älä päästä, älä vielä.

Illalla istun konsertissa. Saapuessani olen edelleen vähän sekaisin. Lipunmyynnissä pyydän yhtä opiskelijalippua ja häkellyn, kun myyjä kysyy, että mihin konserttiin. Ai, onko niitä monta. Pää lyö totaalisen tyhjää, tiedän tietysti minne olen menossa mutten keksi sanaakaan, miten sitä kuvailla. Pyydän myyjää luettelemaan vaihtoehdot. Tuo, tuo viimeinen minkä sanoit, sinne kiitos. Saan lipun, pahoittelen epäselvyyttäni ja yritän olla vitsikäs, kompuroin narikkaan ja jätän sinne ostoskassini, jossa on soijamaitopurkki, avokadoja, porkkanapussi ja likainen eväsrasia. Lopulta harhailen suureen saliin. Kaikki tuntuu vähän vaikealta, mutta kun viimein istun paikalleni, olen juuri siellä missä pitääkin. Konsertti on pitkä ja ihana. Minulla ei ole käsiohjelmaa, enkä tiedä mitä seuraavaksi tulee. Olen vain ja otan vastaan, ja kaikki mitä orkesteri antaa, ensimmäisestä viritysäänestä viimeiseen viipyilevään viuluun, on hyvää.

Väliajalla juon sherryn. En ole koskaan aikaisemmin tainnut. Olisin tilannut konjakin, mutten tiennyt, mikä listan nimirimpsuista tarkoitti konjakkia, enkä halunnut, että lipunmyyntiepisodi toistuu. Miksei voi lukea vain että konjakki. Viski. Viini. Konsertti.

Lauantaina - onpa näitä päivä paljon - menen torille. Jo ennen kotoolta lähtöä aavistan, että edellispäivän tapahtumat ovat toistumassa, että tyyni pinta menee pian rikki. Alan odottaa, milloin se tapahtuu. Kävelen kojujen välissä, katselen kurpitsoja, sipulinippuja, pulleita puolukoita. Ei vielä. Ostan kahviteltasta korvapuustin ja kahvin ja menen istumaan reunimmaiseen pöytään. Juon ja istun, katselen ja otan kuviakin. Odottelen. Mietin, että eikö jo, ja lopultakin. Kyyneleet jäävät ensin vain väreileviksi verhoiksi silmien eteen, sitten alkavat valua kutittavasti poskia pitkin. Kun niitä ei jaksa enää pyyhkiä pois, ne valuvat leuan viertä ja tippuvat jo kylmentyneen kahvin joukkoon. Ne tippuvat sinne raskaina, ihan niin kuin ne putoaisivat paikoilleen. Minä istun ruutuliinoitetun, kiikkerän pöydän äärellä ja annan kyynelten kerääntyä kuppiin, enkä välitä että viereisen pöydän pikkutyttö katsoo. Kun itku viimein loppuu, tiedän, että siinä tuli kaikki. Pyyhin servetillä kyyneleet, sitten raesokerit pöydältä ja palautan tarjottimen. Menen kauppaan, ostan suklaakakkuainekset, leivon kakun ja sunnuntaina tarjoilen sitä ystävälleni. Kun hän kakunsyönnin lomassa kysyy, miten menee, sanon että hyvin, nyt menee hyvin.

Illan päätteeksi katsomme parvekkeelta ilotulituksia. Hyvää yötä, sunnuntai.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti