torstai 29. lokakuuta 2015

Elämäni valo

Talvi tuli tunnissa. Kelloja siirrettäessä vaihdettiin kerralla syksy seuraavaan. Perjantaina lähdin töistä lämpimään punertavaan valoon, mutta seuraavana iltana vastassa on tiivis pimeys.

Pyörän lamppu on jäänyt kotiin. Mietin, mitä tehdä. En haluaisi pyöräillä ilman valoja. Se ei ole mukavaa eikä turvallista eikä säännösten mukaista. Viimeiseksi mainittu vaivaa eniten. Vähän aikaa sitten ystäväni kertoi, että oli saanut suullisen varoituksen ratsupoliiseilta kävellessään punaisia päin.

Jos väärin kävelemisestä voi saada nuhteet hevoselta, minkälaisen rangaistuksen voi saada väärin pyöräilemisestä tavalliselta ihmispoliisilta?

Sitä minä ajattelen kun pyöräilen - pimeässä - lähimpään pyöräilytarvikeliikkeeseen.

Lamppuako vailla, myyjä huikkaa tikapuiden päältä. Lamppua lamppua. Myyjä kipuaa alas ja osoittautuu mukavaksi. Ei hyvä. Minulle on liian helppo myydä asioita muutenkin, mutta se miten vähällä vaivalla mukavat myyjät pääsevät, on jo ihan naurettavaa.

Tämä on edullisin malli, se maksaa kaksi kymppiä, mutta eihän me tätä haluta. Me halutaan tämä, myyjä sanoo ja laittaa tiskille lampun, joka on hyvin samannäköinen kuin se, jonka olen unohtanut kotiin. Tämä sinun kannattaa ostaa, tämä maksaa sinun päiväpalkkasi verran mutta katso nyt miten kirkas valo, ai anteeksi, ei pitäisi koskaan osoittaa suoraan silmiin, mutta kirkas oli, eikö ollutkin, ja tässä on akku niin ei patterit heti tyhjene, ja näin näppärästi saat sen kiinni tankoon, huomasitko, yhdellä sormella melkein, kokeile vain itsekin, no joskus nämä jäävät tällä tavalla jumiin, mutta yleisesti ottaen on todella vaivaton. Lisäksi tämä vilkkuu ja vaihtaa väriä ja ottaa röntgenkuvia ja saa Dalai Laman pelkäämään työnsä puolesta, koska tämän avulla valaistuu kaikki. Kyllä tämä on fiksun valinta.

Hypistelen laatikkoa, joka sisällä on ilmeisesti elämäni valo. Tuumailen, joskin ihan turhaan, kyllähän minä tämän ostan, ostan vaikka se on täysin ylimitoitettu tarpeisiini ja budjettiini. En mitenkään kehtaisi enää sanoa että mitäs jos kuitenkin tuo halvempi ja huonompi. Ja minä tarvitsen lampun joka tapauksessa, joten voihan se lamppu yhtä hyvin olla tämäkin, tärkeintä että on valo tälle matkalle.

Kun kaivan pankkikorttia laukusta päivittelemme pimeää, jolta minä olen juuri itseni neuvokkaasti pelastanut. Näppäiltyäni tunnuslukuni myyjä tajuaa, että ai niin, tässä sinun kappaleessa ei kyllä ole akku sitten ladattu, eli nyt joudut vielä tämän matkan polkemaan ilman. Heti seuraavalla kerralla sitten.

Maksu hyväksytty.

Laitan pankkikortin takaisin lompakkoon ja otan sieltä samalta muistitikun, jossa on häilyvän himmeä led-valo. Myyjä lainaa teippirullaansa jotta saan teipattua tikun ohjaustankoon. Uuden monitoimivaloni tungen laukkuun eväsrasioiden ja uhkaavan pehmeän banaanin seuraksi.

Matka on hankala. Muistitikku on odotetusti onneton, repäisen sen irti jo ennen pahinta pimeää. Keskellä metsää on niin mustaa, että minua ei voi sen keskeltä erottaa yksikään poliisi, joka ei ole pöllö. Huoli sakoista lienee siis sentään turha.

Ajaminen on kuitenkin sen verran vaikeaa, että kaivan esiin puhelimen ja yritän valaista soratietä sillä. Luurin piteleminen liukkaalla lapasella ei meinaa onnistua. Lopulta pääsen ihmisten ilmoille, laitakaupungin kellertävään kajoon. Vastaan tulee pyöräilijöitä, joilla on pätevät lamput edessä ja takana, lahkeissa ja liiveissä, ja lisäksi kuuliaisen kansalaisten hohtavat sädekehät kypärien päällä. Minä ähisen edelleen viritelmävaloni kanssa. Jotta saan närkästyneenä soitettua kelloa jalankulkijoille, joudun vetämään hanskan kädestä ja laittamaan sen hetkeksi aikaa suuhun. Tunnen miten kallis hyödytön lamppuni yrittää hautautua syvemmälle laukkuun, se selvästikin häpeää minua eikä halua tulla nähdyksi tällaisen puhisevan amatöörin kanssa. Sen tulevaisuudenhan piti olla vähintään jonkun vaakatasossa ajavan, neonkeltaiseen pukeutuvan harraste-triathlonistin suunnannäyttäjänä, ja sen sijaan se on päätymässä samaan pyörään kulahtaneen kukkakuvioisen satulasuojuksen ja kuivien ketjujen kanssa. Ymmärränhän minä että se on nyt pettynyt, mutta tunne on kyllä molemminpuoleinen, kieltämättä minuakin harmittaa että lampusta, jonka piti olla niin kaikkivoipainen että sen avulla olisi johdattanut vaikka israelilaiset luvattuun maahan, ei ollut viisikilometrisen työmatkan valaisijaksi. 

Alan jo suorastaan odottaa poliiseja ja kommenttia lampun puuttumisesta. 

Arvoisa ihmispoliisi, voin kyllä selittää. Haluan selittää!

Poliiseja ei kuitenkaan näy. Pääsemme kännykän valossa kotiin.

Seuraavana päivänä lähden aikaisemmin töistä, mutta menen ostoskeskukseen odottamaan, että tulee kunnolla pimeää. Ladattu lamppu saa nyt näyttää mihin kykenee. Laitan sen päälle, ja valohan sieltä tulee. Pääsen sen avulla kotiin aivan yhtä turvallisesti ja vähillä sakoilla kuin edellisiltana. 

Kannatti ostaa.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Itsenäisyyspäivä

Toissapäivänä oli kansainvälinen änkytyspäivä. Sain tietää siitä sattumalta. Että tälle minuuteni osalle, aivokudokseni kauneusvirheelle ja siitä johtuvalle päivittäiselle riesalleni, on myönnetty oma päivä.

Minä änkytän joka päivä. Ei sille tarvitsisi vielä erikseen omistaa yhtä päivää.

Niin minä alkuun ajattelin.

Totta kai tiedän, että tälle, sille päivälle, kuten kaikille muillekin merkkipäiville ja juhlapäiville ja kalenteriin pääsystä haaveileville teemapäiville, on syynsä. Tiedon levittäminen, huomion kohdistaminen, ennakkoluulojen poistaminen, ihmisten herätteleminen. Että tällainenkin ilmiö on, tiedättekös, ja tänään, tänä yhtenä päivänä, haluamme että siitä puhutaan, jos ei ihan kaikkialla ja kaikille niin kuitenkin tavallista enemmän, ja että kun me puhumme, te kuuntelette. 

Niin. Että puhutaan. Luultavasti tänä päivänä, tai sinä päivänä, änkytyspäivänä kaksi päivää sitten, haluttiin nimenomaan puhua.

Puhua siitä, minkälaista on, kun aina ei voi puhua.

Levitän käteni metrin päähän toisistaan. Siihen väliin mahtuvat minun kaikki ajatukseni. Sitten siirrän käsiäni hädin tuskin huomattavasti lähemmäs toisiaan. Ette ehkä edes nähneet, niin vähän siirsin. Siinä on se, miten paljon änkytys pahimpina päivinä ajatuksistani vie.

Monia tuttujani se ehkä hämmentäisi. Kun ethän sinä Terhi edes änkytä. Tai ehkä joskus, no joo joskus, vähän takeltelet ja emmit ja haet sanoja, mutta mitäs siitä. Ja suhteessa siihen, että sinä olet meistä se, jolla on puhehäiriödiagnoosi, niin puhut kyllä aika paljon.
 
Ja niinhän minä puhunkin. Myös änkyttämisestä olen puhunut aika paljon. Änkytyspäivästä tietämättömänä ihan kaikkina päivinä. Kavereille ja koulussa, palaverien päätteeksi, haastattelujen aluksi. Ollut lehdissäkin. Silloin moni sanoi, että oletpa rohkea.

Mutta se ei pidä paikkaansa. En minä rohkeuttani puhu. Päinvastoin! Rohkeutta olisi olla sitä, mitä on, ilman selittelyjä. Todeta tilanne, niin kuin kokouksen alkuun todetaan läsnäolijat ja kellonaika, mutta jättää selittämiset sikseen. Se olisi rohkeaa.

Minä puhun, koska pelkään. Ihan hirveästi pelkäänkin. Sitä mitä muut ajattelevat. Pitävätkö he minua outona, vaikka tiedän jo, että totta kai he pitävät outona, mitä muutakaan he voisivat kuin ihmetellä ihmistä joka ehkä hetki sitten puhui sulavasti ja selkeästi mutta nyt vain seisoo ja ääntelee vaivalloisesti, katsoo maahan ja on punainen, hermostunut ja huonovointisen näköinen. Eikä puhu vaikka aloitti, ei puhu vaikka kysymys ei ole vaikea, ei vastaa vaikka pitäisi vain oma nimi sanoa, on se nyt kumma ettei saa omaa nimeään sanottua.

Sitä minä pelkään. Ja siksi koitan ennakoida, selittää silloin kun minulla sanoja on. Säntäilen ympäriinsä ja ripustelen itselleni turvaverkkoja sitä hetkeä varten, kun menetän tilanteen hallinnan.

Lehtihaastatteluissa olen puhunut siitä, miltä änkytys tuntuu, miten se vaikuttaa elämään. Todennut että vaikeaahan se on, kummallisia tilanteita tulee ja kyllä, joskus tuntuu kovinkin raskaalta. Mutta yleensä minusta on tekstin vieressä kuva, jossa katson säyseän rauhallisesti kameraan tai horisonttiin, koska vaikka välillä on vaikeaa, niin selvitä voi ja hyväksyä pitää, ja niin tämä henkilö tässä kuvassa on tehnyt.

Paskat. Jos en puhuessani aina saakaan sanottua ihan sitä mitä haluaisin, niin kirjoittaessa ei sitä ongelmaa onneksi ole. Siksi kirjoitan, sanon jotain mitä tavallisesti en tohtisi tai saisi sanottua, ja se on, että paskat. En minä ole mitään hyväksynyt. Olen ehkä selvinnyt, mutta se nyt johtuu vain siitä että vaikka änkyttäminen välillä ihan helvetillinen riesa onkin, niin se ei kuitenkaan varsinaisesti tapa, joten kai minä olen selviytynyt koska hengissä olen, mutta mitään sen jälkeen tulevaa en ole tehnyt, en ole oppinut olemaan välittämättä, antamaan itselleni anteeksi, enkä minä todellakaan ole hyväksynyt.

Nämä ovat vihaisia, raivokkaita sanoja, koska sellaisia tunteita minulla monesti on. Sanojen tapaan tunteetkaan eivät usein pääse ulos, koska ei sitä nyt vaan voi kesken pieleen menevän presentaation alkaa itkeä ja polkea jalkaa. Jos ihminen kuitenkin päivittäin joutuu tilanteisiin, joissa ei saa olla ihan sitä mitä on, jää vajaaksi ja tulee väärin ymmärretyksi, niin alkaahan se suututtaa.

Jos ihminen opiskelee vierasta kieltä kymmenen vuotta ja kirjoittaa siitä laudaturin, mutta turistin kysyessä tietä kulman takana olevaan museoon joutuu piirtämään kartan kun ei saa sanoja ulos, niin kyllä, sellainen alkaa jossain vaiheessa suututtaa.

Ja sitten kun asiasta viimein tilittää, joku - joku hyväntahtoinen mutta joku kuitenkin - sanoo, että ethän sinä Terhi edes änkytä. Tai ehkä vähän, mutta mitäs siitä.

Ei olekaan kyse siitä, miten moni sana loppujen lopuksi jää tulematta tai tulee katkonaisena ja kummallisen kuuloisena. Ei. Kyse on siitä, miten moni sana on riski - jokainen on - ja miten väsyttävää on joka päivä, viikko, vuosi pomppia sanasta sanaan ja koko ajan pelätä, onko joku niistä miina. Sellainen, mihin kaikki taas kerran tyssää.

Pelkääminen on väsyttävintä. Kun ihminen on väsynyt, se myös suuttuu helposti.

Mutta jos nyt joku tulisi kysymään, että minä olisin änkytyspäivän - jonka nimestä voitaisiin vielä keskustella -  kunniaksi sanonut, en minä haluaisi olla sanoissani vihainen. Siitäkään huolimatta, että on tärkeää saada olla vihainen. On tärkeää saada olla surullinen. Sanoja ei voi pakottaa ulos, mutta tunteita ei saa pakottaa pysymään sisällä. Sanat eivät saa jäädä tunteiden tukkeeksi.

Niille, jotka eivät änkytä, haluaisin sanoa, että änkytys on puhehäiriö, ei muuta. Ulommaisin kaiutin särisee välillä, mutta siitä, mihin kaikeeen sen takana oleva koneisto pystyy, se ei kerro mitään. Se on tieteellinen totuus.

Niille, jotka änkyttävät, haluaisin sanoa, että änkytys ei ole vain puhehäiriö. Sen saa antaa olla suru, sen saa antaa olla vaikea asia.

Mutta yhtä kaikki sen saa antaa olla harmiton osa elämää. Sen saa antaa olla muuta kuin häiriö, este, hidaste. Se saa, se voi olla kaikkea muuta. Se saa, se voi olla olematta mitään. Se saa olla yhtä tänään ja toista huomenna. Se saa olla juuri sitä kuin miltä se tuntuu, kunhan päätöksen tekee sinä, minä.

Ei änkyttämiselle tarvitsisi pyhittää yhtä päivää erityisesti - niin minä alkuun ajattelin.

Mutta miksi vaikka itsenäisyyspäivää vietetään? Sillon juhlitaan vapautta, voittoa. Varmuutta ja turvaa. Sitä, mitä nyt on.

Samalla muistellaan myös sitä, mitä on ollut. Oli. Mietitään kipuja, suruja ja menetyksiä. Hukkaan heitettyjä elämiä, mahdollisuuksia. Todetaan, että haavoja tuli ja kaikki eivät vieläkään ole parantunteet, eivätkä ehkä koskaan paranekaan. Joissain kodeissa ja joissain mielissä todennäköisesti puidaan nyrkkiäkin. Tunnetaan vihaa ja katkeruutta. Varmasti tunnetaan.

Itsenäisyyspäivänä on lupa todeta, että vaikeaa oli.

Puhujasta riippuu, mitä sitten sanotaan. Että vaikeaa oli, mutta selvittiin. Että vaikeaa oli, eikä siitä koskaan kunnolla selvitty. Vaikeaa oli, ja edelleen opetellaan siitä selvitymään. Opetellaan hyväksymään.

Joka tapauksessa, vaikeaa oli, ja tänään siitä on syytä puhua.

Joten ehkä se päivä, se päivä kaksi päivää sitten, oli eräänlainen itsenäisyyspäivä.

Minusta itsenäisyyspäivä on tärkeä. Vietän sitä aina. Ehkä tätä toisenlaistakin joskus voisin.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Matkakertomus

Matka töistä kotiin menee näin.

Rappuset alas, pyöräilykypärä päähän, laukku koriin, polkaisu.

Katu, toinen, kolmas, käännös. Liikennevalot, joihin jää aina.

Mäki viraston viertä alas. Torstaisin samassa mäessä kiemurtelee leipäjono. Ajan silloin rauhallisemmin, turvallisuussyistä ja jonkinlaisesta....kunnioituksesta? Tänään kuitenkaan en, lisää vauhtia ennen seuraavaa mäkeä! Oikealla junarata, vasemmalla ryteikkö.

Tie, isompi, yli, ali, yli, ali taas. Viimeinen ylitys juuri ennen moottoritien kiihdytyskaistaa. Autoilijoita harmittaa, kun ne joutuvat pysähtymään. Minä, pahainen pyöräilijä, kiihdytän suojatieltä metsään. Sinne ei kuulu moottorit.

Metsän keskellä on yllätyksiä. Siirtolapuutarha, golfkenttä, piknik-pöytä. Aina jossain vaiheessa eteen hyppää ulkoilija tai liian pitkän pätkän hihnaa saanut koira. Jarrutan niin että hiekkatiehen tulee vekkejä.

Joki on matkan paras osuus. Paras, pisin ja yllätyksellisin. Joskus joki on kirkkaan kesäinen, välillä hätkähdyttävän synkkä. Jos lähtisi soutamaan, niin kuin minun monesti tekisi mieli, pääsisi sitä seuraamalla joinain päivinä todennäköisesti Kreikkaan, joinain Kalevalaan.

Toiseen suuntaan polkemalla pääsee Kallioon.

Joen jälkeen metsä jatkuu, ennen kun se yhtäkkiä loppuu. Kerrostaloja, kerrostaloja, pätkä asfalttia, alikulkutunneli. Ajan kumarassa, kyyristyn tarpeettoman pieneksi. Aina kuitenkin jossain vaiheessa suoristaudun ja kosketan kädellä kattoa.

Toiset liikennevalot, myös takuuvarmasti punaiset.

Toisenlainen metsä, kevyempi. Hevoshaka, jossa välillä poneja. Monesti mietin, minkä perusteella ne ovat haassaan tai eivät ole. Ehkä ne tulevat silloin, kun niitä huvittaa. Mutta toimivatko ponit niin? Onko niilläkin päiviä, jolloin maailma ei huvita?

Soratietä, puita, koivuja, hies raudus molempia varmaan, en koskaan koulussa oppinut. Kenttä, jossa usein pelataan petankkia. Siinä vasta hieno, rauhallinen laji. Curlingin kesäversio. Voisiko Suomesta tulla petankin suurmaa?

Puutaloja. Punainen, punainen, punainen, kaikki somia ja suloisia, kuin konvehteja. Yhden pihalla istuu aina iso hiljainen koira. Sillä on paksu, valuva turkki, eikä se koskaan liiku. Se näyttää oikeastaan siltä kuin joku olisi lusikoinut sen siihen.

Alamäki ja sen alla pyörätielle toikkaroivia jalankulkijoita. Soitan kelloa vaikka ihan turhaan. Nyt alkaa liikennevalojen suma. Valojen vaihtumiset on suunniteltu menemään pyöräilijän kanssa samassa rytmissä, mutta se pyöräilijä taitaa olla minua sata metriä edellä. Ei se mitään, kotimatkalla on jo aikaa pysähdellä ja odottaa. Katson kirkon tornin kellosta silti aina ajan.

Loppusuora, viimeiset nousut ja laskut. Kauheasti lähikauppoja. Nyt olisi hyvä hetki käydä ostamassa puuttuva maito, tiedän etten jaksa lähteä enää uudelleen kun olen kerran kotiin päässyt. Hyvin harvoin kuitenkaan käyn, valehtelen itselleni lähteväni iltakävelylle ja siinä sitten samalla maitokaupassa.

Ihan kohta perillä! Poljen pitkin punaiseksi maalattua pyörätietä. Tien pinta on muhkurainen. Tänään pitkän punaisen suiron päällä ajaessani ajattelin, että tämähän on vähän niin kuin kielen päällä polkisi. Ajatus ällötti yllättävän paljon. Olin huojentunut kun pääsin pujahtamaan takaisin autojen joukkoon.

Sitten viimein on aika näyttää kädellä vasemmalle että tuonne minä käännyn, tuolla on mun koti. 

Viimeiset laiskat polkaisut, pysähdys, lukko ja toinen ja hitto montako näitä pitää olla. Ähellystä. Laukku korista, rappuset ylös, huijasin, hissi tietty, ovi auki. Astun postien päälle ja huikkaan jotain, jos kotona jo ollaan. Tavarat käsistä, yleensä lattialle, sitten suoraan keittiöön. Ihan kohta sohva.

Yleensä vasta kun teevesi on kiehunut, otan kypärän pois päästä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Listallinen viikkoa

On sunnuntai-ilta. Oho, ei enää olekaan. Sunnuntai on historiaa, ollut jo seitsemän minuuttia. Siitä huolimatta haluan toivottaa sunnuntaille hyvää yötä.

Äsken istuin keittiön pöydän äärellä, join makeaa teetä, söin vielä makeampaa kakkua. Sanoin ystävälle, että aion nyt luetella kaikki päivän aikana syömäni asiat. Oota hetki, otan paremman asennon, ystävä sanoi. Sitten luettelin. Ystävä nyökytteli.

Luetteloiden laatiminen ja lukeminen on rauhoittavaa. Rauhaa tarvitaan usein sunnuntai-iltaisin. Erityisesti sellaisina, jotka ovat jo kääntyneet maanantaiksi. Siksi aion luetella lisää asioita tästä viikosta. Viime viikosta. Historiaan jo jääneestä viikosta.

Maanantaina oli tapaaminen, jota jännitin. Olin ajoissa, join kahvia vuoroani odotellessa, kuuntelin klassista musiikkia. Moldau, Bedrich Smetanan Moldau, sitä taisin kuunnella. Pureskelin huultani ja se alkoi vuotaa verta. Oli pakko jättää kahvi kesken ja mennä vessaan hoitamaan asiaa. Lopulta jouduin juoksemaan tapaamiseen. Olin hikinen ja ärsyyntynyt. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Loistavasti, oikeastaan. Lähdin intoa puhkuen toiseen tapaamiseen. Siellä kuulimme huonoja uutisia, mutta tarjolla oli karkkia, joten keskityin siihen. Välillä sanoin jotain. En jännittänyt.

Tiistaita en muista. Hetkinen. Olin graduseminaarissa. Jännitin. Miksi, mietin, ja miettiessäni unohdin jännittää. Puhuimme siitä, millaisia työskentelijöitä olemme. Teimme testin - sen mukaan olen prioritizer. Minun kannattaa kuulemma panostaa työpöytäni siisteyteen ja yksinkertaisiin muistiinpanovälineisiin. Oli ehkä muitakin neuvoja, mutta ne muistan. Ne kaksi toteuttamiskelvotonta muistan.

Keskiviikkona menin kirjastoon. Kävin istumaan hyllyjen 1.2. Kotimainen runous ja 1.4. Huumori väliin. Minulla oli kaksi isoa, tarpeellista kirjaa, joita lukea. En avannut kumpaakaan, sillä löysin laukustani postikortin. Päätin kirjoittaa sen. Ja niin teinkin, kirjoitin huolella ja pikkuruisella käsialalla, eikä kaikki meinannut siltikään mahtua. Uskalsin kirjoittaa paljon, koska tiesin, että kortti ei koskaan päätyisi postiin. Ei minulla ollut osoitetta, jonne korttini sieltä runojen ja huumorin välistä lähettää. Kai sellaisen jostain olisi voinut löytää, mutta parempi olla etsimättä.

Kortin kirjoittaminen vei yllättävän paljon aikaa. Tajusin olevani myöhässä. Päätin sanoa olleeni tulostamassa, ja tiedättehän te nämä koulun laitteet. Se ymmärretään aina.

Tuli torstai. Aamulla töihin polkiessa oli kylmä. Päivällä ei, mutta takaisin tullessa jo taas.

Perjantaina poljin töihin paremmin varustautuneena. Työt etenivät ja pääsin lähtemään aikaisin, mistä tulin hyvälle tuulelle. Kotimatkalla aurinko paistoi puiden lomasta niin upeasti, ettei sellaista kauneutta oikein edes kannata kuvailla. Joki oli kuin miljoonan arvoinen silkkihuivi, kirkas ja kaunis ja hohtava. Olo oli kevyt, kun ystävä soitti. Vastasin polkiessa, äänestäni taisi kuulua ilo, koska ystävä alkoi heti nauraa. Sovimme kahvit, Stokkan kellon alla, puoli tuntia tästä, poljen niin kovaa kuin pääsen. Myöhästyin tietysti, mutta ei se haittaa, ystävä varmasti aavisti. Menemme kahvilaan, käsikynkässä, toinen tarjoaa. Kun aina toinen tarjoaa, ei koskaan oikeastaan tunnu siltä, että käyttäisi rahaa. Sitä vain joko hemmottelee ystävää tai on itse hemmoteltavana.

Puhumme, kyselemme, arvioimme muffinsia, minä heilutan käsiä ja elehdin, ystävä nauraa. Katsomme kelloa, onpas se rientänyt, mutta jos menemme äkkiä, ehdimme käydä vielä farkkukaupassa ennen kun on erottava. Kaupassa jo huomaan, että jokin on pyrkimässä ulos. Jokin asia, jota ei ehditty nostaa kahvilan pöydälle. Ystävä kysyy jotain. Teen vastauksestani koukun, johon ripustan huoleni ja annan niiden nousta. Yhtäkkiä mieleni pinnan, joka hetki sitten vielä oli yhtä kirkas ja tyyni kuin pyörätien viereinen joki, läpi nousevat toisenlaiset tunteet. Puhun, rauhallisesti mutta pää painuksissa. Ystäväkin kenties ihmettelee, mistä yllättävä synkkyyteni kumpuaa, mutta hän ei näytä sitä, ei silloinkaan kun alan itkeä, on vain ja halaa ja ilmoittaa, ettei aio nyt hetkeen päästää irti. Minä en sano mitään, mutta ajattelen että älä päästä, älä vielä.

Illalla istun konsertissa. Saapuessani olen edelleen vähän sekaisin. Lipunmyynnissä pyydän yhtä opiskelijalippua ja häkellyn, kun myyjä kysyy, että mihin konserttiin. Ai, onko niitä monta. Pää lyö totaalisen tyhjää, tiedän tietysti minne olen menossa mutten keksi sanaakaan, miten sitä kuvailla. Pyydän myyjää luettelemaan vaihtoehdot. Tuo, tuo viimeinen minkä sanoit, sinne kiitos. Saan lipun, pahoittelen epäselvyyttäni ja yritän olla vitsikäs, kompuroin narikkaan ja jätän sinne ostoskassini, jossa on soijamaitopurkki, avokadoja, porkkanapussi ja likainen eväsrasia. Lopulta harhailen suureen saliin. Kaikki tuntuu vähän vaikealta, mutta kun viimein istun paikalleni, olen juuri siellä missä pitääkin. Konsertti on pitkä ja ihana. Minulla ei ole käsiohjelmaa, enkä tiedä mitä seuraavaksi tulee. Olen vain ja otan vastaan, ja kaikki mitä orkesteri antaa, ensimmäisestä viritysäänestä viimeiseen viipyilevään viuluun, on hyvää.

Väliajalla juon sherryn. En ole koskaan aikaisemmin tainnut. Olisin tilannut konjakin, mutten tiennyt, mikä listan nimirimpsuista tarkoitti konjakkia, enkä halunnut, että lipunmyyntiepisodi toistuu. Miksei voi lukea vain että konjakki. Viski. Viini. Konsertti.

Lauantaina - onpa näitä päivä paljon - menen torille. Jo ennen kotoolta lähtöä aavistan, että edellispäivän tapahtumat ovat toistumassa, että tyyni pinta menee pian rikki. Alan odottaa, milloin se tapahtuu. Kävelen kojujen välissä, katselen kurpitsoja, sipulinippuja, pulleita puolukoita. Ei vielä. Ostan kahviteltasta korvapuustin ja kahvin ja menen istumaan reunimmaiseen pöytään. Juon ja istun, katselen ja otan kuviakin. Odottelen. Mietin, että eikö jo, ja lopultakin. Kyyneleet jäävät ensin vain väreileviksi verhoiksi silmien eteen, sitten alkavat valua kutittavasti poskia pitkin. Kun niitä ei jaksa enää pyyhkiä pois, ne valuvat leuan viertä ja tippuvat jo kylmentyneen kahvin joukkoon. Ne tippuvat sinne raskaina, ihan niin kuin ne putoaisivat paikoilleen. Minä istun ruutuliinoitetun, kiikkerän pöydän äärellä ja annan kyynelten kerääntyä kuppiin, enkä välitä että viereisen pöydän pikkutyttö katsoo. Kun itku viimein loppuu, tiedän, että siinä tuli kaikki. Pyyhin servetillä kyyneleet, sitten raesokerit pöydältä ja palautan tarjottimen. Menen kauppaan, ostan suklaakakkuainekset, leivon kakun ja sunnuntaina tarjoilen sitä ystävälleni. Kun hän kakunsyönnin lomassa kysyy, miten menee, sanon että hyvin, nyt menee hyvin.

Illan päätteeksi katsomme parvekkeelta ilotulituksia. Hyvää yötä, sunnuntai.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Jhjqghfewghjcw.docx

Olen tottunut viilaamaan tekstejäni. Niitä on vaikea päästää eteenpäin ilman sataa tarkistuskierrosta. Se koskee ihan kaikkia tekstejä, paitsi ehkä tekstiviestejä kavereille: ne lähetän heti kun kirjaimista voi jotenkuten tunnistaa haetun sanan, kun arvioin että toinen todennäköisemmin ymmärtää oikein kuin väärin. Mutta muuten, minä olen kirjoittajana hidas ja arka, olen hinkkaaja ja empijä. Aina julkaise- tai lähetä-nappia painaessani laitan silmät kiinni.

Bloggerissa ei ole oikolukijaa. Se on kamalaa. Kerran kirjoitin reseptiin tarvittavan matosuklaata. Se virhe kyllä nauratti minuakin. Oikoluen tekstini aina muualla, mutta silti virheitä jää. Korjailen niitä vielä vuosienkin takaisista teksteistä.

Kirjoitusvirheet ovat yksi juttu, muunlainen epätäydellisyys toinen. Siihen on vielä vaikeampi suhtautua. Ja sen takia kai nyt perustin tämän blogin. Tarvitsen paikan, jossa harjoitella irti päästämistä. Kirjoitan sen mitä tulee, ja sitten saman tien, kun se on suurin pirtein valmis, kun siinä on se mitä pitikin siinä muodossa kun se tuli, lasken sen kädestäni.

Mietin pitkään, miksen vain kirjoita pöytälaatikkoon, kansioon koneen työpöydälle. Ei tarvitsisi stressata sitäkään vähää, voisin jättää tekstit ja lauseet ja sanatkin kesken jos siltä tuntuu, nimetä kirjoitukset pyyhkäisemällä näppäimistöä. Jhjqghfewghjcw.docx. Julkaisematta jättäminen olisi tietysti turvallisempaakin. Voisin kirjoittaa ihmisistä heidän oikeilla nimillään, kertoa heistä vääriä asioita, toimittaa oman elämäni Seiskaa, ottaa asiat pois asiayhteydestä ja ymmärtää tahallaan väärin, olla pahansuopa ja ilkeä ja kohtuuton. Itsestänikin voisin kertoa kaiken - mitä lääkäri sanoi, mitä se poika sanoi, mitä äiti aina sanoo, mitä minä en ole koskaan kenellekään uskaltanut sanoa mutta nyt sanon.

Mutta sitten näin hyllyssäni oboen. Niin, sellaisen soittimen. Puupuhaltimen. Mustan, pitkän, ohuen. Oboessa on ihana ääni, kun sitä osaa soittaa, ja karmea, jos ei. Minä melkein opin osaamaan, mutta juuri karmeuden ja ihanuuden välisen kynnyksen kohdalla lopetin. Siitä on nyt jo monta vuotta. Kuusi?

Soitin minulla kuitenkin vielä on. Siitä luopuminen on ollut vaikeaa - ensinnäkin, koska halukkaita oboen ostajia on Suomessa melko vähän, mutta myös koska soittimen myyminen tarkoittaisi käytännössä sitä, etten koskaan enää soittaisi. Että se juttu oli siinä, piste. Juuri näiden viimeisten pisteiden laittaminen on minulle vaikeaa.

Vuosi sitten päätin, että kun tuo soitin tuossa on, niin voisihan sitä soittaakin. Jos ei muuten, niin ihan vain omaksi ja muiden tämän kerrostalon asukkaiden iloksi. Otin soittimen laatikosta, rasvasin korkkiosat, laitoin röörin likoamaan, kiersin soittimen kolme osaa paikoilleen, katselin omaa heijastustani kiiltävästä metallikoneistosta. Sitten otin oboen käteen - niin, kuuden? - vuoden tauon jälkeen ja soitin.

Kamalaahan se oli. Aivan hirveän kuuloista ja tuntuista, raskasta ja hidasta ja kertakaikkisen onnetonta. Olin kuitenkin päättäväinen. Aloin soittaa joka päivä vähän, tai jos en nyt ihan joka päivä, niin monta kertaa viikossa, varasin kirjastosta soittohuoneen, lainasin uusia nuotteja ja pengoin vanhempien ullakolta vanhoja. Aina kun puhalsin, säpsähdin miten kauhealta se kuulosti, mutta puhalsin uudelleen, puristin huuliani juuri niin kuin ei saa, sormiani juuri niin kuin ei kannata. Hengittäminen kävi tahti tahdilta raskaammaksi. Puskin kuitenkin aina seuraavaan tahtiviivaan saakka, ja sitten sen yli. Ja taas seuraavan. Ja seuraavan.

Olin hyvin kaukana siitä tasosta, jolla olin joskus ollut. Ihanuuden porteille oli pitkä matka ja sinne takaisin kiipeäminen veisi kauan. Omaan huonouteen oli vaikea suhtautua, vaikka se oli ymmärrettävää. Tietenkin taidot vaativat hiomista, jos niitä ei - kyllä, kuuteen - vuoteen ylläpidä. Taitojeni palauttamisesta tuli missioni. Seuraavana jouluna kutsuisin vanhan opettajani joulukonserttiin. Laittaisin tarjolle tölkkiglögiä ja pipareita ja tulostaisin ohjelmalehtisen, niin kuin musiikkiopistossa ennen vanhaan. Soittaisin Varpusen jouluaamuna, opettajani taputtaisi. Sitten nostaisimme glögitölkin viereen viinipullon.

Joulukonserttia ei koskaan tullut. Missio jäi kesken, se väljähti, tuima tavoitteellisuus katosi jonnekin. Oboe otettiin laatikostaan aina välillä ulos, se rasvattiin ja koottiin mutta ajan kuluessa niin alkoi tapahtua yhä harvemmin. Se johtui siitä, että soitin aina yksin. Naapuriparkoja lukuun ottamatta minulla ei ollut kuuntelijoita, ei yleisöä. Opistovuosinani inhosin yhteissoittoa, inhosin orkestereita ja kanssasoittajien katseita, ja luulin, että itsekseni, itselleni soittaminen olisi paras mahdollinen vaihtoehto. Olin väärässä. Huomasin tarvitsevani jonkun, joka kuulisi soittoni. Ei tarvitsisi kommentoida, ei taputtaa, ei sanoa yhtään mitään, mutta jonkun täytyisi kuulla. Ei edes kuunnella, kuulla vain.

Siksi en halua kirjoittaa vain tietokoneeni täytteeksi. Soitto on musiikkia vasta kun se kuullaan. Kyyneleet ovat helpottavia vasta sitten, kun ne on itketty ulos. Ääneen sanomisen jälkeistä keveyttä ei koskaan saa kokea, jos ei oikeasti sano asiaansa ääneen.

Joten täällä minä nyt harjoittelen käyttämään ääntäni silloinkin, kun en vielä tiedä tarkalleen, mitä aion sanoa. Tästä blogista tulee, toivottavasti, keskeneräisten tekstien kudelma, jonka loimi on tämä maailma ja tämä elämä ja kaikki se, mihin minä en voi vaikuttaa, mikä vain on. Ja minä sukkuloin eriväristen loimilankojen lomassa, vetäen perässäni kirjavaa, epätasaista kudetta, johon on kieputettu yhteen suiroja minusta, minun ajatuksistani, tunteistani ja kysymyksistäni.

Kun olin 7.-luokalla, sain käsitöistä arvosanaksi kuutosen. Opettajan mukaan kuutosen oli tarkoitus kannustaa minua kehittymään. Mitä tahansa tein, reunat rispaantuivat, saumat nauroivat, silmukoista putosi puolet. Tästä nyt aloittamastani kudelmasta tulee silti varmasti rumin, repsottavin ja sekavin kaikista koskaan tekemistäni. Mutta ajattelin kehittyä.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Suutuntuma

Olen hävittänyt hammasharjani. En ymmärrä, minne se on voinut mennä. Olenko lähtenyt kävelemään kesken hampaiden pesun ja laskenut ajatuksissani harjan jonnekin? Minne muka? Hammasharjahan pitää huuhdella. Ei kai märkää harjaa, suun ollessa täynnä hammastahnavaahtoa, vain jätä jonnekin ja unohda viedä juttua loppuun?

Tai sitten unohtaa. Juuri minä olen näemmä unohtanut. Olen myös unohtanut, että hammasharjaa ei tästä unohduksesta johtuen voi käyttää. Olen pessyt hampaani kolmena päivänä peräkkäin sormella. 

Äsken ennen hampaiden käsinpesua söin kuorrutetta kulhosta, suoraan jääkaapista. Siinä hetkessä yhdistyi aikuisuuden ja lapsuuden parhaat puolet. Ei tarvinnut kysyä keneltäkään lupaa, jääkaapin hyllyille yletti helposti, ajatus kuorrutteen syömisestä isolla lusikalla oli yhtä ihana kuin kuorrute itse. Huomenna lätkin lopun kuorrutteen kakun päälle. Ensin nimenomaan lätkin - heitän isoja lusikallisia huolimattomasti kulhosta kakun pinnalle - ja sitten vähitellen tasoitan. Tasoitan kieli keskellä suuta, sotken aivan tarpeettoman monta veistä, enkä lopeta ennen kun on hyvä. Sellaista puuhailua minä rakastan.

Kun kakku tuli uunista, halusin maistaa sitä. En kuitenkaan voinut leikata siitä palaa, koska kakun korkkaaminen yksin ei tullut kysymykseen. Koversin pokkana palan kakun keskeltä. Hetken aikaa mietin, että kuka tekee näin - kuka hukkaa suussaan olevan hammasharjan, kuka aloittaa kakun syömisen sisältä päin - mutta kun tarkemmin ajattelee, sehän on fiksuin mahdollinen tapa maistaa tarjolle menevää kakkua. Vaikka tekisin kakun keskelle kymmenen reikää, olisin kuin kani englantilaisella pihamaalla, saisin kaikki kolot piiloon juuri mainostamallani kuorrutteella. Tällä tapaa kukaan ei näe, että kakusta on maistettu.

Niin kun ei nää sitäkään, jos hampaat jättää pesemättä.