Pyörän
lamppu on jäänyt kotiin. Mietin, mitä tehdä. En haluaisi pyöräillä ilman
valoja. Se ei ole mukavaa eikä turvallista eikä säännösten mukaista.
Viimeiseksi mainittu vaivaa eniten. Vähän aikaa sitten ystäväni kertoi, että
oli saanut suullisen varoituksen ratsupoliiseilta kävellessään punaisia päin.
Jos
väärin kävelemisestä voi saada nuhteet hevoselta, minkälaisen rangaistuksen voi
saada väärin pyöräilemisestä tavalliselta ihmispoliisilta?
Sitä
minä ajattelen kun pyöräilen - pimeässä - lähimpään pyöräilytarvikeliikkeeseen.
Lamppuako
vailla, myyjä huikkaa tikapuiden päältä. Lamppua lamppua. Myyjä kipuaa alas ja
osoittautuu mukavaksi. Ei hyvä. Minulle on liian helppo myydä asioita
muutenkin, mutta se miten vähällä vaivalla mukavat myyjät pääsevät, on jo ihan
naurettavaa.
Tämä
on edullisin malli, se maksaa kaksi kymppiä, mutta eihän me tätä haluta. Me
halutaan tämä, myyjä sanoo ja laittaa tiskille lampun, joka on hyvin
samannäköinen kuin se, jonka olen unohtanut kotiin. Tämä sinun kannattaa ostaa,
tämä maksaa sinun päiväpalkkasi verran mutta katso nyt miten kirkas valo, ai
anteeksi, ei pitäisi koskaan osoittaa suoraan silmiin, mutta kirkas oli, eikö
ollutkin, ja tässä on akku niin ei patterit heti tyhjene, ja näin näppärästi
saat sen kiinni tankoon, huomasitko, yhdellä sormella melkein, kokeile vain
itsekin, no joskus nämä jäävät tällä tavalla jumiin, mutta yleisesti ottaen on
todella vaivaton. Lisäksi tämä vilkkuu ja vaihtaa väriä ja ottaa röntgenkuvia
ja saa Dalai Laman pelkäämään työnsä puolesta, koska tämän avulla valaistuu
kaikki. Kyllä tämä on fiksun valinta.
Hypistelen
laatikkoa, joka sisällä on ilmeisesti elämäni valo. Tuumailen, joskin ihan turhaan, kyllähän minä tämän ostan, ostan vaikka se on täysin
ylimitoitettu tarpeisiini ja budjettiini. En mitenkään kehtaisi enää sanoa että
mitäs jos kuitenkin tuo halvempi ja huonompi. Ja minä tarvitsen lampun joka
tapauksessa, joten voihan se lamppu yhtä hyvin olla tämäkin, tärkeintä että on
valo tälle matkalle.
Kun
kaivan pankkikorttia laukusta päivittelemme pimeää, jolta minä olen juuri
itseni neuvokkaasti pelastanut. Näppäiltyäni tunnuslukuni myyjä tajuaa, että ai
niin, tässä sinun kappaleessa ei kyllä ole akku sitten ladattu, eli nyt joudut
vielä tämän matkan polkemaan ilman. Heti
seuraavalla kerralla sitten.
Maksu
hyväksytty.
Laitan pankkikortin takaisin lompakkoon ja otan sieltä samalta muistitikun, jossa on häilyvän himmeä led-valo. Myyjä lainaa teippirullaansa jotta saan teipattua tikun ohjaustankoon. Uuden monitoimivaloni tungen laukkuun eväsrasioiden ja uhkaavan pehmeän banaanin seuraksi.
Laitan pankkikortin takaisin lompakkoon ja otan sieltä samalta muistitikun, jossa on häilyvän himmeä led-valo. Myyjä lainaa teippirullaansa jotta saan teipattua tikun ohjaustankoon. Uuden monitoimivaloni tungen laukkuun eväsrasioiden ja uhkaavan pehmeän banaanin seuraksi.
Matka
on hankala. Muistitikku on odotetusti onneton, repäisen sen irti jo ennen
pahinta pimeää. Keskellä metsää on niin mustaa, että minua ei voi sen keskeltä
erottaa yksikään poliisi, joka ei ole pöllö. Huoli sakoista lienee siis sentään turha.
Ajaminen
on kuitenkin sen verran vaikeaa, että kaivan esiin puhelimen ja yritän valaista
soratietä sillä. Luurin piteleminen liukkaalla lapasella ei meinaa onnistua.
Lopulta pääsen ihmisten ilmoille, laitakaupungin kellertävään kajoon. Vastaan
tulee pyöräilijöitä, joilla on pätevät lamput edessä ja takana, lahkeissa ja
liiveissä, ja lisäksi kuuliaisen kansalaisten hohtavat sädekehät kypärien
päällä. Minä ähisen edelleen viritelmävaloni kanssa. Jotta saan närkästyneenä
soitettua kelloa jalankulkijoille, joudun vetämään hanskan kädestä ja
laittamaan sen hetkeksi aikaa suuhun. Tunnen miten kallis hyödytön lamppuni
yrittää hautautua syvemmälle laukkuun, se selvästikin häpeää minua eikä halua
tulla nähdyksi tällaisen puhisevan amatöörin kanssa. Sen tulevaisuudenhan
piti olla vähintään jonkun vaakatasossa ajavan, neonkeltaiseen pukeutuvan
harraste-triathlonistin suunnannäyttäjänä, ja sen sijaan se on päätymässä
samaan pyörään kulahtaneen kukkakuvioisen satulasuojuksen ja kuivien ketjujen kanssa.
Ymmärränhän minä että se on nyt pettynyt, mutta tunne on kyllä molemminpuoleinen,
kieltämättä minuakin harmittaa että lampusta, jonka piti olla niin kaikkivoipainen
että sen avulla olisi johdattanut vaikka israelilaiset luvattuun maahan, ei
ollut viisikilometrisen työmatkan valaisijaksi.
Alan
jo suorastaan odottaa poliiseja ja kommenttia lampun puuttumisesta.
Arvoisa
ihmispoliisi, voin kyllä selittää. Haluan selittää!
Poliiseja
ei kuitenkaan näy. Pääsemme kännykän valossa kotiin.
Seuraavana
päivänä lähden aikaisemmin töistä, mutta menen ostoskeskukseen odottamaan, että
tulee kunnolla pimeää. Ladattu lamppu saa nyt näyttää mihin kykenee. Laitan sen
päälle, ja valohan sieltä tulee. Pääsen sen avulla kotiin aivan yhtä
turvallisesti ja vähillä sakoilla kuin edellisiltana.
Kannatti
ostaa.