perjantai 4. joulukuuta 2015

Takinkääntötemppu

Ostan uudet kengät. Ne kiiltävät kauniisti, maksavat kamalasti. Pyydän myyjää laittamaan vanhat kengät uusien laatikkoon, jotta saan uudet heti jalkaan. Kävelen kuraisia katuja ristiin rastiin ja esittelen kenkiäni kaupungille.

Kaikki lähti siitä, kun ostin uuden takin. Vanha oli nyppyyntynyt, sen taskussa oli reikiä. Tavarat tippuivat niistä aina vuorin sisälle. Joka kerta kaupan kassalla paniikissa tunnustelin takin helmaa ja yritin kalastella sinne kadonneita kolikoita ja kortteja. Lopulta päätin sijoittaa uuteen ja hyvään. Saisi olla kallliskin, kunhan kestäisi ja pitäisi tavarat taskun sisäpuolella.

Uuden takin rinnalla kaikki muu alkoi näyttää nuhjuiselta. Huivi oli pahin, se piti vaihtaa ensimmäisenä. Ei mitäään tekokuituja tällä kertaa. Kiertelin kauppoja, kääntelin lappuja. Kaikki sopivan hintainen oli huonoa. Useammalle kuin yhdelle myyjälle pävittelin nykyajan materiaaleja. Ai, miten äkkiä minusta tulikaan ärsyttävä. Vielä yksi takki sitten olin leppoisan laatutiedoton.

Seuraavaksi alkaa vaivata laukku. Menen katsomaan uutta reppua. 250 eurolla saisi hienon nahkarepun ja muut uskomaan, että käyn päivätöissä.

Kotona etsin siistejä käsineitä. Löydän ihan hyviä, mutta en niille pareja. Sanotaan, että nykyään erotaan niin helposti. Se on totta. Yhteensä löydän 13 sinkkuhanskaa. Asettelen ne kaikki yhteen riviin.

Muutosvimma ei koske vain ulkovaateita. Uutta pitää saada takin allekin. Ostan uuden mekon. Se on täydellinen - toistaiseksi. Sataprosenttinen silkki vaatii kemiallisen pesulapesun. En tiedä, missä lähin pesula on, en ole tainnut koskaan käydä yhdessäkään. Lounastettuani 1-vuotiaan ystäväni kanssa joudun googlettamaan ensimmäisen kerran.

Olen silti tyytyväinen. Uusi minä on muodostumassa. Tyylikkäämpi, laatutietoisempi, aikuisempi minä.

Uusi minä saa kutsun juhliin. Vanha minä ei jaksaisi mennä, mutta uusi päättää lähteä. Menomatkalla käyn vielä Sokoksen pukukopissa laittamassa huulipunaa ja suoristamassa mekkoa. Tarpeeksi hämärässä valaistuksessa sen tahroja ei tule huomaamaan kukaan.

Alaovella alkaa jännittää. Hississä vedän syvään henkeä. Kattohuoneiston eteisessä kättelen kymmeniä hyvin hoidettuja käsiä. Uusia, kauniita kasvoja on paljon eivätkä ne jää mieleeni. Joillekin esittäydyn kahdesti, joillekin en kertaakaan. Kiiltävien pikkumustien keskellä silkkimekkoni näyttää samealta. Pidän silti päätäni pystyssä, hymyn huulillani. Käytän paljon sanaa ihana.

Käyn vessassa nostamassa sukkahousuja ja kääntämässä silmäpaon piiloon. Saatan olla siellä kauemmin kuin oikeasti olisi tarve.

Uusi minä on sinnikäs, mutta väsyy vielä helposti. Olen ensimmäinen, joka kiittää ihanasta illasta. Kotimatkalla käyn kaupassa ostamassa nakkikeittoainekset. Laitan kaikki ainekset kattilaan samaan aikaan, juuri niin kuin kotitalousopettaja ei neuvonut tekemään.

Kaikista eväsrasioista puuttuu kansi, joten kaadan keiton hillopurkkiin. Se vuotaa reppuun kun juoksen seuraavana aamuna sateessa mäkeä alas. Kiiltävistä kengistä ei ole juoksukengiksi, bussi menee ohi.

Jään seisomaan pysäkille suuttuneena. Laitan kädet taskuun ja löydän ensimmäisen reiän.