Odotan nälkää

Kun avaan silmäni, näen vain valkoista. Onko se tyhjyyttä vai valoa?

On aamu. Uusi mutta ennen kaikkea uudenlainen. Erilainen kuin eilinen aamu, joka tietysti oli sekin uusi. Mutta se oli yksi sadasta. Nyt tuntuu kuin yön aikana sivu olisi kääntynyt.

Vai alkaako nyt peräti uusi kirja?

Huomaan ajattelevani outoja. Kuten että uskallanko koskaan enää kirjoittaa. Mitä jos kirjoitan jotain parempaa kuin se, mitä ensimmäiseen kirjaan päätyi? Miten selviän harmituksesta? Olen kova harmittelemaan. Kun kirjan kannet on painettu ja sivut nidottu, tarinaa ei saa enää auki. Siihen ei voi lisätä mitään, ei ottaa pois. Sietämätöntä.

Kirjoittaessani haaveilin koko ajan seuraavista kirjoituksista. Himoitsin suorastaan. Ne olivat kuin naapuripöytään tilattuja annoksia, jotka näyttivät huomattavasti houkuttelevimmilta kuin se, jonka itse olin valinnut. Mutta ennen kuin saa ottaa lisää, on syötävä lautanen tyhjäksi. Sen opin jo lapsena. Joten söin, kuuliaisesti. Kirjoitin ensimmäisen kertomukseni loppuun. Ähkyhän siitä tuli, sellainen, että en usko että minun tekee koskaan enää mieli palata sen aiheen ääreen.

Nyt ei tee mieli enää mitään muutakaan. Pelkään, että oksennan jos avaan suuni sanoakseni yhtään mitään. Kävin kirjakaupassa ja uh. Kirjojen katsominenkin teki pahaa.

Krapula, se minulla on. Niin tietysti. Auringonpaiste, joka on tarkoitettu valoksi ja lämmöksi, ärsyttää ja käy silmiin. Stressin taltuttamiseksi syödyt raskaat mutta tyhjät asiat ovat saaneet sormet turpoamaan. Olen nuhjuinen, en halua katsoa peiliin. Jos joku tulisi nyt kysymään, mitä suunnitelmia minulla on, hermostuisin.

Mutta krapulat menevät ohi. Päivässä tai parissa, ihan kaikista pahimmatkin. Silmiä sokeuttavasta tyhjyydestä tulee valoa, sinne ilmestyy muotoja joihin tarttua – joihin haluaa tarttua. Oma väsymys alkaa väsyttää enemmän kuin ajatus tekemisestä. Tulee taas nälkä.

Niin. Vaikka nyt ei tee mieli mitään, ennen pitkää tulee aivan varmasti taas nälkä.

Takinkääntötemppu

Ostan uudet kengät. Ne kiiltävät kauniisti, maksavat kamalasti. Pyydän myyjää laittamaan vanhat kengät uusien laatikkoon, jotta saan uudet heti jalkaan. Kävelen kuraisia katuja ristiin rastiin ja esittelen kenkiäni kaupungille.

Kaikki lähti siitä, kun ostin uuden takin. Vanha oli nyppyyntynyt, sen taskussa oli reikiä. Tavarat tippuivat niistä aina vuorin sisälle. Joka kerta kaupan kassalla paniikissa tunnustelin takin helmaa ja yritin kalastella sinne kadonneita kolikoita ja kortteja. Lopulta päätin sijoittaa uuteen ja hyvään. Saisi olla kallliskin, kunhan kestäisi ja pitäisi tavarat taskun sisäpuolella.

Uuden takin rinnalla kaikki muu alkoi näyttää nuhjuiselta. Huivi oli pahin, se piti vaihtaa ensimmäisenä. Ei mitäään tekokuituja tällä kertaa. Kiertelin kauppoja, kääntelin lappuja. Kaikki sopivan hintainen oli huonoa. Useammalle kuin yhdelle myyjälle pävittelin nykyajan materiaaleja. Ai, miten äkkiä minusta tulikaan ärsyttävä. Vielä yksi takki sitten olin leppoisan laatutiedoton.

Seuraavaksi alkaa vaivata laukku. Menen katsomaan uutta reppua. 250 eurolla saisi hienon nahkarepun ja muut uskomaan, että käyn päivätöissä.

Kotona etsin siistejä käsineitä. Löydän ihan hyviä, mutta en niille pareja. Sanotaan, että nykyään erotaan niin helposti. Se on totta. Yhteensä löydän 13 sinkkuhanskaa. Asettelen ne kaikki yhteen riviin.

Muutosvimma ei koske vain ulkovaateita. Uutta pitää saada takin allekin. Ostan uuden mekon. Se on täydellinen - toistaiseksi. Sataprosenttinen silkki vaatii kemiallisen pesulapesun. En tiedä, missä lähin pesula on, en ole tainnut koskaan käydä yhdessäkään. Lounastettuani 1-vuotiaan ystäväni kanssa joudun googlettamaan ensimmäisen kerran.

Olen silti tyytyväinen. Uusi minä on muodostumassa. Tyylikkäämpi, laatutietoisempi, aikuisempi minä.

Uusi minä saa kutsun juhliin. Vanha minä ei jaksaisi mennä, mutta uusi päättää lähteä. Menomatkalla käyn vielä Sokoksen pukukopissa laittamassa huulipunaa ja suoristamassa mekkoa. Tarpeeksi hämärässä valaistuksessa sen tahroja ei tule huomaamaan kukaan.

Alaovella alkaa jännittää. Hississä vedän syvään henkeä. Kattohuoneiston eteisessä kättelen kymmeniä hyvin hoidettuja käsiä. Uusia, kauniita kasvoja on paljon eivätkä ne jää mieleeni. Joillekin esittäydyn kahdesti, joillekin en kertaakaan. Kiiltävien pikkumustien keskellä silkkimekkoni näyttää samealta. Pidän silti päätäni pystyssä, hymyn huulillani. Käytän paljon sanaa ihana.

Käyn vessassa nostamassa sukkahousuja ja kääntämässä silmäpaon piiloon. Saatan olla siellä kauemmin kuin oikeasti olisi tarve.

Uusi minä on sinnikäs, mutta väsyy vielä helposti. Olen ensimmäinen, joka kiittää ihanasta illasta. Kotimatkalla käyn kaupassa ostamassa nakkikeittoainekset. Laitan kaikki ainekset kattilaan samaan aikaan, juuri niin kuin kotitalousopettaja ei neuvonut tekemään.

Kaikista eväsrasioista puuttuu kansi, joten kaadan keiton hillopurkkiin. Se vuotaa reppuun kun juoksen seuraavana aamuna sateessa mäkeä alas. Kiiltävistä kengistä ei ole juoksukengiksi, bussi menee ohi.

Jään seisomaan pysäkille suuttuneena. Laitan kädet taskuun ja löydän ensimmäisen reiän.

Oh happy day

Olen koko päivän kirjastossa. Luen melko paljon. En ihan niin paljon kuin olin suunnitellut, mutta sitäkin innokkaammin. Haen kirjoja hyllystä, kasaan niitä pöydälle. Tuntuu hyvältä löytää etsimänsä. Joittenkin lauseiden kohdalla meinaan pakahtua - tämähän on juuri minua ja minun työtäni varten. Kirjoitan muistiinpanoja valtavalla käsialalla. Kun olen innoissani, kirjaimeni ovat hervottoman kokoisia. Käden kontrolliin, liikkeiden jarrutteluun ei ole aikaa.

Löydän uusia avainsanoja. Nimiä, teoksia, tekijöitä. Tutkijan nimeltä Mihály Csíkszentmihályi. Vasta kolmannella yrittämällä saan nimen kirjoitettua oikein hakukenttään. Etsiessäni kirjoja hyllystä suunnittelen, että seuraavan kerran menen pokkana kysymään virkailijalta, mistä Csíkszentmihályin teokset löytyvät. Niin, siis Csíkszentmihályin. Toistanko vielä? Csíkszentmihályin. Taisi jäädä yksi z-kirjain sieltä välistä. Csíkszentmihályi.

Kirjakassistani tulee raskas. Konsonantit selvästi painavat. Opiskelijaravintolan tuoli kaatuu, kuin koitan asettaa kassia sen selkämykselle. Tulin syömään ja tarkkailemaan. Salaattia haarukoidessani annan katseeni kiertää salissa.

Suomalaiset suhtautuvat ruokapöytiin kuin Titanicin henkilökunta pelastusveneisiin. 6 hengen pöydästä täytetään kaksi, korkeintaan kolme paikkaa. Vapaita paikkoja on varattujen välissä vaikka kuinka paljon, mutta väki seisoo silti tarjottimet kädessä ja tähyilee, olisiko jossain oikeasti tilaa.

Haen lasillisen piimää. En ikinä juo piimää. Olen kuitenkin muutoshakuisella päällä, eikä mikään muutu, jos mikään ei muutu. Pitää tehdä jos uusia asioita, jos haluaa uusia tuloksia. Muutosten ja tulosten syy-seuraus -suhteesta ei kukaan koskaan puhu mitään. Ei siis voi tietää, mitä vaikutuksia yllättävällä piimälasillisella on. Kaikkea kannattaa kokeilla.

Meluisa ravintola vaihtuu ratikkaan, ratikka kauppaan, kauppa ylämäkeen. Päivä on kadonnut illan tieltä. Se kävi nopeasti. Tunnit tuntuvat syövän toisiaan.

Puran aamulla pakkaamani repun ravistelemalla sitä ylösalaisin. Monisteita ja muistiinpanoja sataa sängylle. Kakaraminä ottaa roolinsa heti kun tutkijaminän päivä päättyy.


Retkotan sängyssä puoli-istuvassa, melko kivuliaassa asennossa. On jo myöhä, nousemisajankohtaa ajatellen aivan liian myöhä. Katson kelloa. Katson kännykkää. Pitäisi nukkua. Tietokone on sylissäni uhkaavan kuuma. Senkin pitäisi nukkua. Härnään sitä ja itseäni kuitenkin vielä hetken, en päästä lepäämään. Hypin levottomasti välilehdeltä toiselle. Tarkistan aamun sään. Luen hyvän lehden sivulta huonon kolumnin. Täysin mitäänsanomattoman. Edes minun päämärättömästi unta pakoilevia minuuttejani ei olisi kannattanut tuhlata siihen. Klikkailen turhautuneena ympäri internettiä. Alan turtua, mutta en väsy. Ajattelen graduani. Tekemättömiä töitä. Päässäni pyörii ajatusten alkuja, keskeneräisiä lauseita, sanoja ilman seuraajia. Yritän tarttua niihin, mutta ihan siihen voimani eivät riitä. 

Laitan hurisevan koneen lattialle sängyn viereen. Joku aamu vielä kiireessä astun sen päälle. Alan lukea tutkimusta, joka käsittelee onnellisuutta. Flowta. Hurmiota. Miten ne voi saavuttaa? Csíkszentmihályi ei lupaa vastausta, mutta jos jaksaa lukea 300 sivua, saa vaihtoehtoja. Korjaan huonoa, hyvinkin kivuliaaksi käynyttä asentoani ja aloitan.

Onni on hyväksymistä ja riittämistä. Se on tosi, tylsä toteamus. Mutta Csíkszentmihályi on viisas mies. Hänellä on aiheesta paljon muutakin sanottavaa.

Monesti ihmiselle nautinnollisimmat hetket kumpuavat kärsimyksestä. Olipa dramaattisesti sanottu. Vastoinkäymisistä sitten. Niistä ja niiden voittamisesta. Intohimoinen urheilija voi saada voimakkaimmat onnen kokemuksensa kilpailutilanteessa, jossa keho ja mieli ovat kovilla. On suoranaisia kipuja. Taiteilija, joka elää taiteesta ja taiteelle, saattaa silti kokea tuskaa luomisprosessinsa aikana. Minä rakastan kirjoittamista, tarvitsen sitä, mutta en minä siitä ollenkaan aina nauti. En ole onnellisin saadessani kirjoittaa, vaan saatuani kirjoitettua.

Onko onni sittenkin suoritus?

Voiko onnea olla ilman onnettomuutta? Ei voi parantua, jos ei ensin sairasta. Aamu tarvitsee yön. Toisaalta, yö kääntyy aamuksi vaikka minä en mitään tekisikään. Suoritus - ehkei siis sittenkään.

Mutta ei onni voi olla pelkkää olemista, hyväksymistä. Pitää hyväksyä, ettei kaikkea voi saada, mutta myös se, että paljon voi. Saaminen tosin saattaa vaatia työtä, ehkä juuri tuskaakin.

Löytyykö onni passiivisuuden ja aktiivisuuden rajalta?

Terveydestä vai toipumisesta?

Sieltä, missä aurinko ei laske ollenkaan, vai ensimmäisenä päivänä kaamoksen jälkeen?

Minusta vai muutoksestani?

300 sivun päästä?

Helposti se ei löydy.

Nukahdan.

Zorro

Sataa. Hyvä. Sateen katsominen ja kuunteleminen rauhoittaa. Pisarat kiehtovat minua, ovat aina kiehtoneet. Miten ne liikkuvat ja yhdistyvät, välillä pysähtyvät ikään kuin miettimään, sitten taas säntäävät kuvioimaan ja raidoittamaan ikkunalasin pintaa. Pisaroita jää seuraamaan, ensin katseella, sitten sormella. Lapsena lasiin piti koskea vaivihkaa - tahroista tuli sanomista. Nyt minulla on iso oma ikkuna ja siinä ainakin miljoona pisaraa. En säästele sormenjälkiäni.

On maanantai-ilta. Hyvä. Se tarkoittaa sitä, että huomenna ei enää ole. Ei minulla periaatteessa ole mitään maanantaita vastaan, mutta on siinä tietynlaista tahmeutta.

Sunnuntaina otin vanhemmiltani mukaan pinkan valokuvia. Minä olen niissä pieni, veljet myös, äiti tyhmästi pukeutunut, mutta niin nuori ja kaunis. Isää ei juuri näy, mutta tiedän hänen olleen kameran takana komea.

Kuvat ovat lähes poikkeuksetta huonoja - epätarkkoja, vinoja, vähintään kehnosti rajattuja. Silti ne ovat ihania. Aivan ihania. Eivät ne ehkä teidän mielestänne olisi. Valokuvat ovat vähän niin kuin unet ja lomamuistot - muitten eivät yleensä kiinnosta.

Mutta minä selaan nippua ties monennetta kertaa. Hymyilen yhtä leveästi, näytän yhtä tyhmältä joka kerta kun näen kuvan veljestä pyykkikorissa, toisesta nukenrattaisiin tungettuna, minusta esittämässä Zorroa kukkaresorista tehty naamio päässä. Me kolme kaukomatkalla hiekkalaatikolla, kuuden metrin päässä kotiovesta. Nuken ristiäiset: isoveljellä valkoinen aamutakki albana ja ruudullinen kaulaliina stolana. Pappi ottaa vettä murokulhosta ja kastaa nuken, jota minä pitelen hellästi väärinpäin, Ulla-Johannaksi. Pöydällä palaa kynttilä, vieraitakin on. Jälkikäteen on varmasti tarjottu kahvit.

Miten suoraan ja innoissamme katsommekaan kaikissa kuvissa kameraan. Huolimatta siitä, olemmeko juhlatällingissä vai saunan jäljiltä alasti. Välillä poseeraamme, välillä emme, mutta kamera kiinnostaa silti aina. Parin kuukauden päästä noudetut valmiit kuvat sitäkin enemmän. Oma kuva oli aina ihme, oli se millainen tahansa.

Kävin näyttelyssä. Oli paljon kuvia, kaikki lasien takana. Olin vähän pahalla tuulella, levoton ja ärsyyntynyt. Koitin katsoa tauluja, mutta näin lasien heijastuksissa vain itseni. Ruman tukan ja väärät vaatteet. Minun kuvani oli huono, ei enää ihme.

Lapsen maailma on ihana. Itsekeskeinen mutta itsekritiikitön. Sellainen aikuinen kuulostaa tietysti kammottavalta. Mutta jos ei pelkää sitä, miten muille näyttäytyy, ei tarvitse myöskään esittää mitään. Sitä on mitä on. Joskus Terhi, joskus Zorro. Koskaan ei kuitenkaan mieti, pitäisikö olla se, mitä milloinkin sattuu olemaan, jotenkin toisin.

Maanantainkin kanssa tekee ehkä aina sen virheen, että toivoo, että se olisi toisin. Että se ei olisi maanantai. Mutta eihän se voi olla mitään muuta.

Lokikirja

Olis tunnustettavaa.

Tätä blogia perustaessani minulla oli kuin olikin jokin taka-ajatus. Ensisijainen tarkoitus oli ja on vain vapaasti purkaa sitä, mitä mielen päällä on. Mutta kaiken alla, takana, tai missä nyt haluaakaan ajatella taka-ajatusten sijaitsevan, on muhinut jotain muutakin.

Kuten aina, kaiken takana on nainen. Gradua tekevä nainen.

Gradut. Olette ehkä kuulleet niistä. Voi, miten kovia tarinoita ihmiset niistä kertovatkaan. Elämä meni raiteiltaan, ilo hävisi, suunta katosi, tukka lähti, koska gradu. Piti tehdä vuodessa, nyt toivotaan että jos kuudessa.

Minä olen tehnyt graduani kaksi kuukautta. Se on vielä alussa. Ei sen ihan vielä tartte muualla ollakaan, meille sanotaan. Se rauhoittaa, ainakin hetken aikaa. Seminaarien suojassa olen toistaiseksi turvassa. Sitten kun ne loppuvat ja on lähdettävä omalle yksinäiselle tutkimusmatkalleen, voi alkaa tuntua toiselta.

Seminaareista saa kuulemma kaiken tarpeellisen matkasta selvitäkseen, mutta polulta eksyneiden, jumiin jääneiden matkaajien kertomukset tekevät olon levottomaksi.

Oli olo mikä tahansa, matkaan on kuitenkin käytävä. Ja jos hyvin käy, olen huhtikuussa perillä. Missä perillä on, se on toinen juttu. Motivaatio päästä sinne on silti kova.

Tämä blogi toimisi logikirjana. Niin suunnittelin. Kirjoittaisin tänne matkasta ja sen aikaisista ajatuksista, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Tärkeintä olisi, että kirjoittaisin, sillä sitä graduni käsittelee. Kirjoittamista. Sanoja ja kuvia ja niiden luomista. Mikä niissä on samaa ja miten toisesta voisi saada apua myös toisen tekemiseen. Mitä teen, kun piirrän? Kerron tarinaa. Mitä teen, kun kirjoitan? Kuvailen. Piirretyistä tarinoista, kirjoitetuista kuvista, niistä minun graduni kertoo.

Siksi kaikki matkan aikana tapahtuva kirjoittaminen on hyvästä, kaikki kuvailu tarpeellista. Kysymykset, karikot, kummallisuudet - kaikki kannattaa laittaa lokikirjaan. Kadonneet hammasharjat, pyöräretket, torikahvit.

Kävi matkalla miten tahansa, vaiheet tulisivat tallennettua. Reittisuunnitelma on toki tehty, mutta sehän ei ole tae mistään. Ehkä täältä voi lukea maaliskuussa jälleen yhdestä haaksirikosta, katkerasta epäonnistumisesta. Kuka tietää. Onneksi olen draaman ystävä.

Post-it

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon. Ihan kamalan paljon. Ihan ihanan paljon.

Olen kirjoittanut kaikenlaisia asioita. Esseitä, blogipostauksia, reseptejä, kankaiden kuvailuja, ilmoituksia, valituksia, tiedusteluja, sähköposteja, tekstiviestejä, kortteja, kirjeitä. Viestejä muistilapuille, joiden liima ei pidä ja jotka tippuvat maahan, ja sitten uusia viestejä kadonneiden lappujen tilalle. Olen kirjoittanut otsikoita ja lukuja niiden alle, isoja kokonaisuuksia ja yksittäisiä sanoja. Hyviä tekstejä, huonoja tekstejä, turhia, triviaaleja ja tavanomaisia tekstejä.

Olen kirjoittanut suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi. Yhden keskustelun kävin espanjaksi, mutta toistin vain yhtä sanaa (sí!). Voidaanko sitä laskea? Kai se voidaan. Ainakin se oli hyvin positiivinen keskustelu, ja sellaiset pitäisi aina laskea.

Olen kirjoittanut tunteella, ajatuksella, sydämellä. Vasemmalla kädellä, puolella silmällä. Välillä laittanut paperille ajatuksia ja ideoita, toisinaan vain sanoja mekaanisesti peräkkäin.

Kaiken kaikkiaan tarve kirjoittaa on ollut kova. Ehkä voidaan puhua vimmasta. Siinä ei ole mitään uutta, ja silti se on nyt, tällä kerralla, aivan erilaista. On tunne, että jotain tapahtuu. Että jotain syntyy.

Kaikki taisi lähteä siitä, kun kirjoitin viestin, jollaista en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut. Viestissä sanoin, että riittää. Nyt minulle riittää! Vaikka oikeastaan sanoin juuri päinvastoin. Sanoin että minulle ei riitä: minulle ei riitä aikaa ajatella tai levätä tai luoda tai olla onnellinen.

Tässä tilanteessa, johon olen päätynyt, minä en riitä.

Ja sen sanoin. Pitkään harkittuani, mutta lopulta kuitenkin hetken mielijohteesta avasin viestikentän ja ladoin peräkkäin sanoja joista yhtäkkiä tuli tunnustus, avunpyyntö, rajanveto.

Tehtyään jotain erilaista olokin on erilainen. Nyt on. Olo on nyt hyvä.

Olon ollessa hyvä sen muutoksille herkistyy. Tummat pilvet huomaa helpommin kun taivas on kirkas. Myrskyssä yksi ukkospilvi lisää ei tunnu missään.

Tarkastelen oloani jatkuvasti. Vaikka olo on vahvempi kuin aikoihin, olen ympäristön vaikutuksille edelleen altis. Analysoin jatkuvasti sekä ulkoa päin tulevia viestejä että vastauksia, joita minä lähetän takaisin.

Tänä syksynä on tullut ja lähtenyt paljon merkityksellisiä viestejä. Ainutlaatuisia. Sellaisia jotka saavat ajattelemaan ja ennen kaikkea tuntemaan.

Välillä olen toivonut filtteriä. Ettei kaikki saavuttaisi minua. Jos ajatukseni ja tunteeni pääsevät heräämään, niiden nukkumaan laittaminen voi viedä turhauttavan paljon voimia.

Filtteri olisi hyvä myös toiseen suuntaan. Niin että saisin sanoa, mutta sanomastani tulisi kuulluksi vain osa.

Väitetään, että aina kannattaa sanoa miltä tuntuu. Älkää uskoko - aina ei kannata. Läheskään aina siihen ei olla valmiita. Puhujalle jää tyhmä olo, kun kertomaan kannustanut kuuntelija nostaakin kädet pystyyn ja käskee ottamaan rauhallisesti. Mitä hä, eikö tässä pitänyt puhua avoimesti, eikö se ollut koko jutun tarkoitus? No kyllä kyllä, mutta ei nyt sentään ihan näin. Otetaan sama uudestaan, mutta jos tällä kertaa vähän vähemmän.

Vähän vähemmän. Olen kauhean huono olemaan vähän vähemmän.

Yhtä huono sanomaan vähän vähemmän.

Ehkä on hyvä, ettei muistilapuissa liima pidä. Lapulle voi kirjoittaa viestin ja antaa sen sitten huomaamattomasti pudota. Ja sitten saa kirjoittaa tilalle seuraavan. Ja seuraavan. Ajatukset ylös, talteen, muttei esille liian pitkäksi aikaa. Kaikki ja vähemmän yhtä aikaa.

Elämäni valo

Talvi tuli tunnissa. Kelloja siirrettäessä vaihdettiin kerralla syksy seuraavaan. Perjantaina lähdin töistä lämpimään punertavaan valoon, mutta seuraavana iltana vastassa on tiivis pimeys.

Pyörän lamppu on jäänyt kotiin. Mietin, mitä tehdä. En haluaisi pyöräillä ilman valoja. Se ei ole mukavaa eikä turvallista eikä säännösten mukaista. Viimeiseksi mainittu vaivaa eniten. Vähän aikaa sitten ystäväni kertoi, että oli saanut suullisen varoituksen ratsupoliiseilta kävellessään punaisia päin.

Jos väärin kävelemisestä voi saada nuhteet hevoselta, minkälaisen rangaistuksen voi saada väärin pyöräilemisestä tavalliselta ihmispoliisilta?

Sitä minä ajattelen kun pyöräilen - pimeässä - lähimpään pyöräilytarvikeliikkeeseen.

Lamppuako vailla, myyjä huikkaa tikapuiden päältä. Lamppua lamppua. Myyjä kipuaa alas ja osoittautuu mukavaksi. Ei hyvä. Minulle on liian helppo myydä asioita muutenkin, mutta se miten vähällä vaivalla mukavat myyjät pääsevät, on jo ihan naurettavaa.

Tämä on edullisin malli, se maksaa kaksi kymppiä, mutta eihän me tätä haluta. Me halutaan tämä, myyjä sanoo ja laittaa tiskille lampun, joka on hyvin samannäköinen kuin se, jonka olen unohtanut kotiin. Tämä sinun kannattaa ostaa, tämä maksaa sinun päiväpalkkasi verran mutta katso nyt miten kirkas valo, ai anteeksi, ei pitäisi koskaan osoittaa suoraan silmiin, mutta kirkas oli, eikö ollutkin, ja tässä on akku niin ei patterit heti tyhjene, ja näin näppärästi saat sen kiinni tankoon, huomasitko, yhdellä sormella melkein, kokeile vain itsekin, no joskus nämä jäävät tällä tavalla jumiin, mutta yleisesti ottaen on todella vaivaton. Lisäksi tämä vilkkuu ja vaihtaa väriä ja ottaa röntgenkuvia ja saa Dalai Laman pelkäämään työnsä puolesta, koska tämän avulla valaistuu kaikki. Kyllä tämä on fiksun valinta.

Hypistelen laatikkoa, joka sisällä on ilmeisesti elämäni valo. Tuumailen, joskin ihan turhaan, kyllähän minä tämän ostan, ostan vaikka se on täysin ylimitoitettu tarpeisiini ja budjettiini. En mitenkään kehtaisi enää sanoa että mitäs jos kuitenkin tuo halvempi ja huonompi. Ja minä tarvitsen lampun joka tapauksessa, joten voihan se lamppu yhtä hyvin olla tämäkin, tärkeintä että on valo tälle matkalle.

Kun kaivan pankkikorttia laukusta päivittelemme pimeää, jolta minä olen juuri itseni neuvokkaasti pelastanut. Näppäiltyäni tunnuslukuni myyjä tajuaa, että ai niin, tässä sinun kappaleessa ei kyllä ole akku sitten ladattu, eli nyt joudut vielä tämän matkan polkemaan ilman. Heti seuraavalla kerralla sitten.

Maksu hyväksytty.

Laitan pankkikortin takaisin lompakkoon ja otan sieltä samalta muistitikun, jossa on häilyvän himmeä led-valo. Myyjä lainaa teippirullaansa jotta saan teipattua tikun ohjaustankoon. Uuden monitoimivaloni tungen laukkuun eväsrasioiden ja uhkaavan pehmeän banaanin seuraksi.

Matka on hankala. Muistitikku on odotetusti onneton, repäisen sen irti jo ennen pahinta pimeää. Keskellä metsää on niin mustaa, että minua ei voi sen keskeltä erottaa yksikään poliisi, joka ei ole pöllö. Huoli sakoista lienee siis sentään turha.

Ajaminen on kuitenkin sen verran vaikeaa, että kaivan esiin puhelimen ja yritän valaista soratietä sillä. Luurin piteleminen liukkaalla lapasella ei meinaa onnistua. Lopulta pääsen ihmisten ilmoille, laitakaupungin kellertävään kajoon. Vastaan tulee pyöräilijöitä, joilla on pätevät lamput edessä ja takana, lahkeissa ja liiveissä, ja lisäksi kuuliaisen kansalaisten hohtavat sädekehät kypärien päällä. Minä ähisen edelleen viritelmävaloni kanssa. Jotta saan närkästyneenä soitettua kelloa jalankulkijoille, joudun vetämään hanskan kädestä ja laittamaan sen hetkeksi aikaa suuhun. Tunnen miten kallis hyödytön lamppuni yrittää hautautua syvemmälle laukkuun, se selvästikin häpeää minua eikä halua tulla nähdyksi tällaisen puhisevan amatöörin kanssa. Sen tulevaisuudenhan piti olla vähintään jonkun vaakatasossa ajavan, neonkeltaiseen pukeutuvan harraste-triathlonistin suunnannäyttäjänä, ja sen sijaan se on päätymässä samaan pyörään kulahtaneen kukkakuvioisen satulasuojuksen ja kuivien ketjujen kanssa. Ymmärränhän minä että se on nyt pettynyt, mutta tunne on kyllä molemminpuoleinen, kieltämättä minuakin harmittaa että lampusta, jonka piti olla niin kaikkivoipainen että sen avulla olisi johdattanut vaikka israelilaiset luvattuun maahan, ei ollut viisikilometrisen työmatkan valaisijaksi. 

Alan jo suorastaan odottaa poliiseja ja kommenttia lampun puuttumisesta. 

Arvoisa ihmispoliisi, voin kyllä selittää. Haluan selittää!

Poliiseja ei kuitenkaan näy. Pääsemme kännykän valossa kotiin.

Seuraavana päivänä lähden aikaisemmin töistä, mutta menen ostoskeskukseen odottamaan, että tulee kunnolla pimeää. Ladattu lamppu saa nyt näyttää mihin kykenee. Laitan sen päälle, ja valohan sieltä tulee. Pääsen sen avulla kotiin aivan yhtä turvallisesti ja vähillä sakoilla kuin edellisiltana. 

Kannatti ostaa.