Ostan uudet kengät.
Ne kiiltävät kauniisti, maksavat kamalasti. Pyydän myyjää laittamaan
vanhat kengät uusien laatikkoon, jotta saan uudet heti jalkaan.
Kävelen kuraisia katuja ristiin rastiin ja esittelen kenkiäni
kaupungille.
Kaikki lähti siitä, kun ostin uuden takin. Vanha oli
nyppyyntynyt, sen taskussa oli reikiä. Tavarat tippuivat niistä aina
vuorin sisälle. Joka kerta kaupan kassalla paniikissa tunnustelin takin
helmaa ja yritin kalastella sinne kadonneita kolikoita ja kortteja.
Lopulta päätin sijoittaa uuteen ja hyvään. Saisi olla kallliskin, kunhan
kestäisi ja pitäisi tavarat taskun sisäpuolella.
Uuden takin
rinnalla kaikki muu alkoi näyttää nuhjuiselta. Huivi oli pahin, se piti
vaihtaa ensimmäisenä. Ei mitäään tekokuituja tällä kertaa. Kiertelin
kauppoja, kääntelin lappuja. Kaikki sopivan hintainen oli huonoa.
Useammalle kuin yhdelle myyjälle pävittelin nykyajan materiaaleja. Ai,
miten äkkiä minusta tulikaan ärsyttävä. Vielä yksi takki sitten olin leppoisan laatutiedoton.
Seuraavaksi alkaa vaivata laukku.
Menen katsomaan uutta reppua. 250 eurolla saisi hienon nahkarepun ja
muut uskomaan, että käyn päivätöissä.
Kotona etsin siistejä käsineitä. Löydän ihan hyviä, mutta en niille pareja. Sanotaan,
että nykyään erotaan niin helposti. Se on totta. Yhteensä löydän 13
sinkkuhanskaa. Asettelen ne kaikki yhteen riviin.
Muutosvimma ei koske vain ulkovaateita.
Uutta pitää saada takin allekin. Ostan uuden mekon. Se on täydellinen -
toistaiseksi. Sataprosenttinen silkki vaatii kemiallisen pesulapesun. En
tiedä, missä lähin pesula on, en ole tainnut koskaan käydä yhdessäkään. Lounastettuani 1-vuotiaan ystäväni kanssa joudun googlettamaan ensimmäisen
kerran.
Olen silti tyytyväinen. Uusi minä on muodostumassa. Tyylikkäämpi, laatutietoisempi, aikuisempi minä.
Uusi
minä saa kutsun juhliin. Vanha minä ei jaksaisi mennä, mutta uusi
päättää lähteä. Menomatkalla käyn vielä Sokoksen pukukopissa laittamassa
huulipunaa ja suoristamassa mekkoa. Tarpeeksi hämärässä valaistuksessa sen tahroja ei tule huomaamaan kukaan.
Alaovella alkaa jännittää.
Hississä vedän syvään henkeä. Kattohuoneiston eteisessä kättelen
kymmeniä hyvin hoidettuja käsiä. Uusia, kauniita kasvoja on paljon
eivätkä ne jää mieleeni. Joillekin esittäydyn kahdesti, joillekin en
kertaakaan. Kiiltävien pikkumustien keskellä silkkimekkoni näyttää
samealta. Pidän silti päätäni pystyssä, hymyn huulillani. Käytän paljon sanaa ihana.
Käyn vessassa nostamassa sukkahousuja ja kääntämässä silmäpaon piiloon. Saatan olla siellä kauemmin kuin oikeasti olisi tarve.
Uusi minä on sinnikäs, mutta väsyy vielä helposti. Olen ensimmäinen, joka kiittää ihanasta illasta. Kotimatkalla käyn kaupassa ostamassa nakkikeittoainekset. Laitan kaikki ainekset kattilaan samaan aikaan, juuri niin kuin kotitalousopettaja ei neuvonut tekemään.
Kaikista eväsrasioista puuttuu kansi, joten kaadan keiton hillopurkkiin. Se
vuotaa reppuun kun juoksen seuraavana aamuna sateessa mäkeä alas.
Kiiltävistä kengistä ei ole juoksukengiksi, bussi menee ohi.
Jään seisomaan pysäkille suuttuneena. Laitan kädet taskuun ja löydän ensimmäisen reiän.
Eksyin tänne kummallista reittiä, en edes itse tiedä kuinka monen sivuston tai blogin kautta hyppelin - samalla kun välttelin velvollisuuksia. Harvemmin pysähdyn lukemaan satunnaisia yksittäisiä blogeja (saati sitten kommentoimaan, jota kokeilen juuri ensimmäistä kertaa) ja jos pysähdyn, usein turhaudun mitäänsanomattomaan turhaan ajatuksen juoksuun, joka on väritetty lukemattomilla kielioppivirheillä. Usein sen kaltaisilla teksteillä ei loppujen lopuksi ole mitään oikeaa sanottavaa ja sanat ovat vain tilan täytteenä.
VastaaPoistaEn tiedä oliko minulla nyt liikaa aikaa vai liikaa välteltäviä velvollisuuksia, mutta luin kuitenkin. Aluksi tuntui, että teksti on jälleen lopulta mitäänsanomatonta oman elämän ihanuuden julkistamista, jossa mahtaillaan oman elämän hienoudella ja paremmuudella. Tämä tunne kesti neljän ensimmäisen lauseen verran. Näiden neljän lauseen jälkeen uppouduin tekstiin, tuntui että kerrankin sain blogikirjoituksesta kunnolla kaksin käsin kiinni ja osasin syventyä. Mielessäni heräsi paljon ajatuksia, joita en osaa edes sanoiksi muuttaa. Viimeinen lause sai minussa aikaan sellaisen tunteen, joka harvoin lukiessani herää. Eräänlainen tyhjyys, oman itsensä pienuus, asioiden suuruus, sekoitus näistä ja monista muista tunteista. Voi olla, että johtuu asioista joita olen lähiaikoina pohtinut ja siitä, kuinka lähelle näitä ajatuksia kirjoitus kaivautui. Onko niin, että oma minuus löytyy kuitenkin lopulta taskun pohjalta, vaikka kuinka takkia vaihtaisi? En tiedä, mutta satojen tenttikirjallisuuden, uutisten, mielipidekirjoitusten ja muiden tekstivilinöjen jälkeen tämä suhteessa pienin lähiaikoina lukemani kirjoitus herätti enemmän ajatuksia ja tunteita kuin mikään muu. En tiedä oliko tällä alunperin edes syvällisempää tarkoitusta, mutta omiin silmiini tämä sai sen vaikutuksen. Kiitos siitä.