Zorro

Sataa. Hyvä. Sateen katsominen ja kuunteleminen rauhoittaa. Pisarat kiehtovat minua, ovat aina kiehtoneet. Miten ne liikkuvat ja yhdistyvät, välillä pysähtyvät ikään kuin miettimään, sitten taas säntäävät kuvioimaan ja raidoittamaan ikkunalasin pintaa. Pisaroita jää seuraamaan, ensin katseella, sitten sormella. Lapsena lasiin piti koskea vaivihkaa - tahroista tuli sanomista. Nyt minulla on iso oma ikkuna ja siinä ainakin miljoona pisaraa. En säästele sormenjälkiäni.

On maanantai-ilta. Hyvä. Se tarkoittaa sitä, että huomenna ei enää ole. Ei minulla periaatteessa ole mitään maanantaita vastaan, mutta on siinä tietynlaista tahmeutta.

Sunnuntaina otin vanhemmiltani mukaan pinkan valokuvia. Minä olen niissä pieni, veljet myös, äiti tyhmästi pukeutunut, mutta niin nuori ja kaunis. Isää ei juuri näy, mutta tiedän hänen olleen kameran takana komea.

Kuvat ovat lähes poikkeuksetta huonoja - epätarkkoja, vinoja, vähintään kehnosti rajattuja. Silti ne ovat ihania. Aivan ihania. Eivät ne ehkä teidän mielestänne olisi. Valokuvat ovat vähän niin kuin unet ja lomamuistot - muitten eivät yleensä kiinnosta.

Mutta minä selaan nippua ties monennetta kertaa. Hymyilen yhtä leveästi, näytän yhtä tyhmältä joka kerta kun näen kuvan veljestä pyykkikorissa, toisesta nukenrattaisiin tungettuna, minusta esittämässä Zorroa kukkaresorista tehty naamio päässä. Me kolme kaukomatkalla hiekkalaatikolla, kuuden metrin päässä kotiovesta. Nuken ristiäiset: isoveljellä valkoinen aamutakki albana ja ruudullinen kaulaliina stolana. Pappi ottaa vettä murokulhosta ja kastaa nuken, jota minä pitelen hellästi väärinpäin, Ulla-Johannaksi. Pöydällä palaa kynttilä, vieraitakin on. Jälkikäteen on varmasti tarjottu kahvit.

Miten suoraan ja innoissamme katsommekaan kaikissa kuvissa kameraan. Huolimatta siitä, olemmeko juhlatällingissä vai saunan jäljiltä alasti. Välillä poseeraamme, välillä emme, mutta kamera kiinnostaa silti aina. Parin kuukauden päästä noudetut valmiit kuvat sitäkin enemmän. Oma kuva oli aina ihme, oli se millainen tahansa.

Kävin näyttelyssä. Oli paljon kuvia, kaikki lasien takana. Olin vähän pahalla tuulella, levoton ja ärsyyntynyt. Koitin katsoa tauluja, mutta näin lasien heijastuksissa vain itseni. Ruman tukan ja väärät vaatteet. Minun kuvani oli huono, ei enää ihme.

Lapsen maailma on ihana. Itsekeskeinen mutta itsekritiikitön. Sellainen aikuinen kuulostaa tietysti kammottavalta. Mutta jos ei pelkää sitä, miten muille näyttäytyy, ei tarvitse myöskään esittää mitään. Sitä on mitä on. Joskus Terhi, joskus Zorro. Koskaan ei kuitenkaan mieti, pitäisikö olla se, mitä milloinkin sattuu olemaan, jotenkin toisin.

Maanantainkin kanssa tekee ehkä aina sen virheen, että toivoo, että se olisi toisin. Että se ei olisi maanantai. Mutta eihän se voi olla mitään muuta.