tiistai 3. marraskuuta 2015

Post-it

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon. Ihan kamalan paljon. Ihan ihanan paljon.

Olen kirjoittanut kaikenlaisia asioita. Esseitä, blogipostauksia, reseptejä, kankaiden kuvailuja, ilmoituksia, valituksia, tiedusteluja, sähköposteja, tekstiviestejä, kortteja, kirjeitä. Viestejä muistilapuille, joiden liima ei pidä ja jotka tippuvat maahan, ja sitten uusia viestejä kadonneiden lappujen tilalle. Olen kirjoittanut otsikoita ja lukuja niiden alle, isoja kokonaisuuksia ja yksittäisiä sanoja. Hyviä tekstejä, huonoja tekstejä, turhia, triviaaleja ja tavanomaisia tekstejä.

Olen kirjoittanut suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi. Yhden keskustelun kävin espanjaksi, mutta toistin vain yhtä sanaa (sí!). Voidaanko sitä laskea? Kai se voidaan. Ainakin se oli hyvin positiivinen keskustelu, ja sellaiset pitäisi aina laskea.

Olen kirjoittanut tunteella, ajatuksella, sydämellä. Vasemmalla kädellä, puolella silmällä. Välillä laittanut paperille ajatuksia ja ideoita, toisinaan vain sanoja mekaanisesti peräkkäin.

Kaiken kaikkiaan tarve kirjoittaa on ollut kova. Ehkä voidaan puhua vimmasta. Siinä ei ole mitään uutta, ja silti se on nyt, tällä kerralla, aivan erilaista. On tunne, että jotain tapahtuu. Että jotain syntyy.

Kaikki taisi lähteä siitä, kun kirjoitin viestin, jollaista en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut. Viestissä sanoin, että riittää. Nyt minulle riittää! Vaikka oikeastaan sanoin juuri päinvastoin. Sanoin että minulle ei riitä: minulle ei riitä aikaa ajatella tai levätä tai luoda tai olla onnellinen.

Tässä tilanteessa, johon olen päätynyt, minä en riitä.

Ja sen sanoin. Pitkään harkittuani, mutta lopulta kuitenkin hetken mielijohteesta avasin viestikentän ja ladoin peräkkäin sanoja joista yhtäkkiä tuli tunnustus, avunpyyntö, rajanveto.

Tehtyään jotain erilaista olokin on erilainen. Nyt on. Olo on nyt hyvä.

Olon ollessa hyvä sen muutoksille herkistyy. Tummat pilvet huomaa helpommin kun taivas on kirkas. Myrskyssä yksi ukkospilvi lisää ei tunnu missään.

Tarkastelen oloani jatkuvasti. Vaikka olo on vahvempi kuin aikoihin, olen ympäristön vaikutuksille edelleen altis. Analysoin jatkuvasti sekä ulkoa päin tulevia viestejä että vastauksia, joita minä lähetän takaisin.

Tänä syksynä on tullut ja lähtenyt paljon merkityksellisiä viestejä. Ainutlaatuisia. Sellaisia jotka saavat ajattelemaan ja ennen kaikkea tuntemaan.

Välillä olen toivonut filtteriä. Ettei kaikki saavuttaisi minua. Jos ajatukseni ja tunteeni pääsevät heräämään, niiden nukkumaan laittaminen voi viedä turhauttavan paljon voimia.

Filtteri olisi hyvä myös toiseen suuntaan. Niin että saisin sanoa, mutta sanomastani tulisi kuulluksi vain osa.

Väitetään, että aina kannattaa sanoa miltä tuntuu. Älkää uskoko - aina ei kannata. Läheskään aina siihen ei olla valmiita. Puhujalle jää tyhmä olo, kun kertomaan kannustanut kuuntelija nostaakin kädet pystyyn ja käskee ottamaan rauhallisesti. Mitä hä, eikö tässä pitänyt puhua avoimesti, eikö se ollut koko jutun tarkoitus? No kyllä kyllä, mutta ei nyt sentään ihan näin. Otetaan sama uudestaan, mutta jos tällä kertaa vähän vähemmän.

Vähän vähemmän. Olen kauhean huono olemaan vähän vähemmän.

Yhtä huono sanomaan vähän vähemmän.

Ehkä on hyvä, ettei muistilapuissa liima pidä. Lapulle voi kirjoittaa viestin ja antaa sen sitten huomaamattomasti pudota. Ja sitten saa kirjoittaa tilalle seuraavan. Ja seuraavan. Ajatukset ylös, talteen, muttei esille liian pitkäksi aikaa. Kaikki ja vähemmän yhtä aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti