Oh happy day

Olen koko päivän kirjastossa. Luen melko paljon. En ihan niin paljon kuin olin suunnitellut, mutta sitäkin innokkaammin. Haen kirjoja hyllystä, kasaan niitä pöydälle. Tuntuu hyvältä löytää etsimänsä. Joittenkin lauseiden kohdalla meinaan pakahtua - tämähän on juuri minua ja minun työtäni varten. Kirjoitan muistiinpanoja valtavalla käsialalla. Kun olen innoissani, kirjaimeni ovat hervottoman kokoisia. Käden kontrolliin, liikkeiden jarrutteluun ei ole aikaa.

Löydän uusia avainsanoja. Nimiä, teoksia, tekijöitä. Tutkijan nimeltä Mihály Csíkszentmihályi. Vasta kolmannella yrittämällä saan nimen kirjoitettua oikein hakukenttään. Etsiessäni kirjoja hyllystä suunnittelen, että seuraavan kerran menen pokkana kysymään virkailijalta, mistä Csíkszentmihályin teokset löytyvät. Niin, siis Csíkszentmihályin. Toistanko vielä? Csíkszentmihályin. Taisi jäädä yksi z-kirjain sieltä välistä. Csíkszentmihályi.

Kirjakassistani tulee raskas. Konsonantit selvästi painavat. Opiskelijaravintolan tuoli kaatuu, kuin koitan asettaa kassia sen selkämykselle. Tulin syömään ja tarkkailemaan. Salaattia haarukoidessani annan katseeni kiertää salissa.

Suomalaiset suhtautuvat ruokapöytiin kuin Titanicin henkilökunta pelastusveneisiin. 6 hengen pöydästä täytetään kaksi, korkeintaan kolme paikkaa. Vapaita paikkoja on varattujen välissä vaikka kuinka paljon, mutta väki seisoo silti tarjottimet kädessä ja tähyilee, olisiko jossain oikeasti tilaa.

Haen lasillisen piimää. En ikinä juo piimää. Olen kuitenkin muutoshakuisella päällä, eikä mikään muutu, jos mikään ei muutu. Pitää tehdä jos uusia asioita, jos haluaa uusia tuloksia. Muutosten ja tulosten syy-seuraus -suhteesta ei kukaan koskaan puhu mitään. Ei siis voi tietää, mitä vaikutuksia yllättävällä piimälasillisella on. Kaikkea kannattaa kokeilla.

Meluisa ravintola vaihtuu ratikkaan, ratikka kauppaan, kauppa ylämäkeen. Päivä on kadonnut illan tieltä. Se kävi nopeasti. Tunnit tuntuvat syövän toisiaan.

Puran aamulla pakkaamani repun ravistelemalla sitä ylösalaisin. Monisteita ja muistiinpanoja sataa sängylle. Kakaraminä ottaa roolinsa heti kun tutkijaminän päivä päättyy.


Retkotan sängyssä puoli-istuvassa, melko kivuliaassa asennossa. On jo myöhä, nousemisajankohtaa ajatellen aivan liian myöhä. Katson kelloa. Katson kännykkää. Pitäisi nukkua. Tietokone on sylissäni uhkaavan kuuma. Senkin pitäisi nukkua. Härnään sitä ja itseäni kuitenkin vielä hetken, en päästä lepäämään. Hypin levottomasti välilehdeltä toiselle. Tarkistan aamun sään. Luen hyvän lehden sivulta huonon kolumnin. Täysin mitäänsanomattoman. Edes minun päämärättömästi unta pakoilevia minuuttejani ei olisi kannattanut tuhlata siihen. Klikkailen turhautuneena ympäri internettiä. Alan turtua, mutta en väsy. Ajattelen graduani. Tekemättömiä töitä. Päässäni pyörii ajatusten alkuja, keskeneräisiä lauseita, sanoja ilman seuraajia. Yritän tarttua niihin, mutta ihan siihen voimani eivät riitä. 

Laitan hurisevan koneen lattialle sängyn viereen. Joku aamu vielä kiireessä astun sen päälle. Alan lukea tutkimusta, joka käsittelee onnellisuutta. Flowta. Hurmiota. Miten ne voi saavuttaa? Csíkszentmihályi ei lupaa vastausta, mutta jos jaksaa lukea 300 sivua, saa vaihtoehtoja. Korjaan huonoa, hyvinkin kivuliaaksi käynyttä asentoani ja aloitan.

Onni on hyväksymistä ja riittämistä. Se on tosi, tylsä toteamus. Mutta Csíkszentmihályi on viisas mies. Hänellä on aiheesta paljon muutakin sanottavaa.

Monesti ihmiselle nautinnollisimmat hetket kumpuavat kärsimyksestä. Olipa dramaattisesti sanottu. Vastoinkäymisistä sitten. Niistä ja niiden voittamisesta. Intohimoinen urheilija voi saada voimakkaimmat onnen kokemuksensa kilpailutilanteessa, jossa keho ja mieli ovat kovilla. On suoranaisia kipuja. Taiteilija, joka elää taiteesta ja taiteelle, saattaa silti kokea tuskaa luomisprosessinsa aikana. Minä rakastan kirjoittamista, tarvitsen sitä, mutta en minä siitä ollenkaan aina nauti. En ole onnellisin saadessani kirjoittaa, vaan saatuani kirjoitettua.

Onko onni sittenkin suoritus?

Voiko onnea olla ilman onnettomuutta? Ei voi parantua, jos ei ensin sairasta. Aamu tarvitsee yön. Toisaalta, yö kääntyy aamuksi vaikka minä en mitään tekisikään. Suoritus - ehkei siis sittenkään.

Mutta ei onni voi olla pelkkää olemista, hyväksymistä. Pitää hyväksyä, ettei kaikkea voi saada, mutta myös se, että paljon voi. Saaminen tosin saattaa vaatia työtä, ehkä juuri tuskaakin.

Löytyykö onni passiivisuuden ja aktiivisuuden rajalta?

Terveydestä vai toipumisesta?

Sieltä, missä aurinko ei laske ollenkaan, vai ensimmäisenä päivänä kaamoksen jälkeen?

Minusta vai muutoksestani?

300 sivun päästä?

Helposti se ei löydy.

Nukahdan.